Osa 5

   

Klikkaamalla väliotsikkoa pääset siirtymään suoraan lukemaan kyseistä aihetta

Ydinasiaa

Ei siis ollut estettä ryhtyä seuraavaan toimenpiteeseen, eli valmistelemaan maston tyvipään sisään tulevan puuytimen liimaamista. Tuon ytimen aihion olin jo aiemmin tehnyt, nyt sitä piti vielä muotoilla hieman, koska olin lyhentänyt mastoa puoli metriä sen lopulliseen pituuteen sen jälkeen, kun olin ydinpalan tehnyt. Ontto onkalo oli lyhentämisen jälkeen vähän kapeampi kuin ennen, koska mastohan tuossa kohdassa kapenee ylöspäin.

Höyläsin ydinpalaa vähä vähältä ohuemmaksi kokeillen aina höyläysten välillä, kuinka pitkälle tuo 95 cm pituinen pala suostuisi maston sisään menemään. Mitään keinoa selvittää, mistä kohdasta milloinkin ydinpala ahdisti pituutensa matkalta ei ollut, mutta eipä ydinpalan ollut tarvekaan istua ilman millinkään rakoa onton osan sisälle. Paksu epoksimassa hoitaisi asian, kunhan sitä vain saataisiin riittävästi maston seinämän ja ydinpalan väliin. Lopulta enää noin 10 cm ydinpalasta jäi maston ulkopuolelle. En uskaltanut yrittää tässä vaiheessa sen lyömistä syvemmälle, koska se täytyi vielä saada ulos liiman levitystä varten.

Nyt siirsin maston ytimen liimaamista varten sisälle rakennustelttaan, jossa liimauksen lämmittäminen oli mahdollista. Liikkuminen alkoikin sitten muodostua aika hankalaksi maston tukkiessa väylät. Jotenkin siitä kuitenkin selvittiin. Levitin jatkovarrella varustetulla isolla patterisiveltimellä West Systems epoksia ensin ohuena seoksena ja sitten selluloosakuiduilla sakeutettuna seoksena runsaasti maston onkalon sisälle ja ydinpalan pintaan. Sen jälkeen liu’utin ydinpalan sisälle onkaloon ja paukuttelin moskalla ne viimeiset 10 cm sisään, miettien samalla juuttuisiko ydinpala kesken matkan tai halkeaisiko masto. Kumpaakaan ei tapahtunut, ydinpala saatiin sisään ja lopuksi pursotin 100 mm lääkeruiskulla paksunnettua seosta ydinpalan ja seinämän väliset raot täyteen. 

Huomasin myös yhden sauman liimauksessa parantelemisen tarvetta noin metrin matkalta ja hoidin samalla tuonkin kuntoon. Sauman kohdalle kiinnitin auton sisätilalämmittimen puristimella veneen kannattimen pystytolppaan, jolloin sain sen puhkumaan kuumaa ilmaa juuri liimauksen kohtaan. Rakennuslämmtin puolestaan sai taas vastata maston ydinliimauksen kovettumislämpötilasta yön ajan. 

Masto on saanut ytimen

Gluing the filller piece inside the mast

 Sauman liimaus kuivumassa autolämmittimen lämmössä

There was also a seam that had integrated, which is being glued here

Hyviä uutisia

Palasin autotallihommiin. Nyt oli vuorossa maston tukihelan uudelleenmuotoilu. Ohennettunakaan masto ei ollut mahtunut tukihelan halkaisijaltaan 9,7 mm aukosta läpi, enkä uskaltanut ohentaa mastoa ehää yhtään enempää alapäästä. Sitäpaitsi tuo sisämitta ei ollut aivan tarkka, koska helan muoto ei ollut täydellisen pyöreä, eli saattoi olla jossakin kohtaa pienempikin. Olin vastentahtoisesti lähtenyt siitä, että minun olisi tehtävä uusi, pitempi pantaosa haponkestävästä teräslevystä liian lyhyen tilalle. Vastentahtoisesti siksi, että haponkestävä teräslevy ei ole niitä helpoimpia leikata ja porata. Sitäpaitsi uusi panta pitäisi vielä maalata pronssimaalillla.

Päätin vielä tarkistaa mittoja masto-puomihelan avulla. Sen masto-osaa olin leventänyt kiilan avulla siten, että se mahtui hyvin tarkoitetulle kohdalle parikymmentä senttiä maston tukipistettä ylempänä. Siitähän saisin tarkan mitan tarvittavalle tukihelan halkaisijalle. Mauseri näytti 10,1 cm. Eli tukihelan tarvittava laajennus olikin vain 4 mm luokkaa. Saisikohan tuon määrän pronssia pois tukihelasta uuden pannan tekemisen sijasta? Päätin yrittää. Tutkin maalipurkkivarastoani ja löysin Werdol-lyijymönjäpurkin, jonka pohjan läpimitta oli 10,2 mm. Sen avulla sain hyvin piirrettyä tussilla pronssihelasta poistettavan alueen. 

Werdol-purkki toimii mittana

This time a can of read lead has exactly the same 

diameter as the mast and is used as a reference for

 modifying the mast support

Seuraavan tunnin ajan autotallissa käytin rälläkkää erilaisin hiomalaikoin- ja pyöröin varustettuna ja helasta katosi tarvittava määrä pronssia. Nyt pitäisi maston mahtua tuosta läpi, enkä joutunut tätä paljon työläisimpiin happoteräsmuotoiluihin!

Purjeentekijälle mittoja

Purjeentekijä Steffi oli pyytänyt tarkistamaan puomin mittoja. Lopullisten mittojen saamiseksi piti helat kiinnittää paikoilleen puomin molempiin päihin. Kiinnitin helat pronssiruuveilla levittäen ensin Sikaflex-massaa helojen alle. Otin mitat ja valokuvat kohteesta ja piirsin paperillle luonnoksen masto/puomihelasta, johon merkitsin tarvittavat mitat. Lisäksi tein toisen luonnoksen, johon piirsin ajatuksen purjeen etukulman kiinnittämisestä, kun käytössä on rullapuomi-hela, ja lähetin luonnokset, mitat ja valokuvat Steffille. 

Tärkeät mitat

Important measures to the sailmaker

Luonnos purjeen etukulmasta

A drawing of mast-boom joint. Though this is a roller-reefing system

 from the old boom, roller-reefing will not be used

Masto/puomihela kiinni puomissa

The roller-reefing fitting

Puomin peräpään hela

Fitting at the end of boom

Purjemitat olin kopioinut Havenin piirustuksista ja lähetin ne vielä kertaalleen varmuuden vuoksi Steffille:

JIBSAIL

Luff

12ft

Foot

4.58ft

Leech

10.42ft

Head

n/a

Clew-Throat

n/a

Stay

n/a

Comments

Club footed, lace to boom, two leech battens

GAFF MAIN

Luff

8.75ft

Foot

11.5ft

Leech

17.5ft

Head

8.67ft

Clew-Throat

13.25ft

Stay

n/a

Comments

one reef point-30" above foot, 3 leech battens

Sittenkin vielä keväinen työviikko: kaksi askelta taaksepäin ja yksi eteenpäin

Ilmojen haltija oli ilmeisen vaihtelevalla mielellä. Ennuste oli kohti kylmää kautta, mutta lämpötila alkoi kuitenkin nousta mukavasti. Päätin hyödyntää tilanteen ja siirtyä vielä vajaaksi viikoksi mökille Haven-askareiden pariin.Viimeinen vaihe maston tukihelan kohdalla oli siis, että olin laajentanut sen aukon 10,2 cm suuruiseksi ja kun nyt yritin viedä sen maston yläpään kautta oikealle paikalleen alapäässä, se jämähti silti kiinni pari-kolmekymmentä senttimetriä tarkoitetun kohdan yläpuolelle. Masto oli siis edelleen liiaksi alapäätä kohti levenevä, joten tarvittiin vielä kerran maston alapään muotoilua.

En halunnut tehdä mastoon kovin selkeää rajaa siihen kohtaan, jossa alaspäin levenevä masto muuttuisi alaspäin kapanevaksi, joten aloitin kaventamisen jonkin verran masto/puomihelan kiinnityskohdan yläpuolelta. Ajattelin, että nyt, kun olin muuttanut maston umpipuiseksi tyvestä aina puomihelan kiinnityskohdan korkeudelle, uskaltaisin kuitenkin kaventaa tyviosan tukipisteen alapuolelta lähelle piirustuksen mittoja.

Niin siinä sitten kävi, että jonkin aikaa alaosaa höylättyäni sihtasin maston suoruutta ja totesin tarvittavan lisää höyläämistä puolelta jos toiseltakin ja lisäksi muutamista tarkoitettua ylempänäkin sijaitsevista kohdista. Lopputuloksena masto oli sitten kaventunut turhan paljon tyvestään alkaen noin metrin masto/puomihelan kiinnityskohdan yläpuolelta, ja tuossa kohdassa olin joutunut paikkailemaan ja tapittamaan useita aikaisempia saalinkien kiinnitysten reikiä. (Havenin kaupan kylkiäisenä saamani mastonroisko lienee alunperin ollut 12-14 metrin luokkaa, joten Haveniin tarvittavan vajaan 5 metrin pätkän olin ottanut aivan maston huippuosasta – siitä nuo saalinkien kiinnityskohdat nyt maston alaosassa).

Nyt sitten riitti myös ylenmäärin väljyyttä myös maston tukihelan kohdalla. Tilanteeseen olin kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Havenin maston ja tukihelan välillä on toki piirustustenkin mukaan 3,1 mm väljyyttä. Ei siis ole tarkoitus, että masto olisi aivan tiukasti tukihelassa kiinni, mutta nyt tuota väljyyttä oli jo selvästi enemmän kuin 3,1 mm. Sitäpaitsi suurin huolenaihe oli nyt entisten saalinkien kiinnityskohdan kestävyys, sillä sille korkeudelle maston sisälle tekemäni ydinpala ei yltänyt.

Tein hetken mielessäni riskikartoitusta ja sitten mieltä kivistävän päätöksen: Vahvistaisin mastoa laipion tukikohdasta entisten saalinkien kiinnityskohdan yläpuolelle, noin metrin matkan parilla lasikuitukangas/epoksi -kerroksella. Nuo kerrokset pystyisin tekemään päälle päin jokseenkin huomaamattomiksi ja maalaamaan kohdan muun mastonosan rautaoksidi-pellavaöljykäsittelyn väriseksi. Tarvittaessa voisin vielä asentaa maston tukihelan pannan sisäpuolelle huomaamattoman kauluksen polyeteeniputkesta suojaamaan mastoa metallikontaktin aiheuttamalta naarmuuntumiselta ja kulumiselta.

Päätöstä pohtiessani olin muistellut aikanaan näkemääni videota ranskalaisen mestaripurjehtija Eric Tabarlyn isältään perimän liki satavuotiaan ”Pen Duick” purjeveneen peruskorjauksesta ranskalaisella telakalla. Siellä halkeileva umpipuinen masto sai päälleen lasikuituisen kuoren epoksilla kiinnitettynä. Jos tuohon Ranskan kansalliaarteeseen voitiin tehdä tuollainen vahvistus, niin miksipä ei tähän suomalaiseen Haven-veneeseen sitten?

 

Huolimattomia tappeja

Seuraavana oli vuorossa isompi työvaihe: kaikkien veneen ruuvinkantojen tapittaminen. Laskin ensin tappien tarpeen: mahonkitappeja tarvittaisiin 130 kpl, saarnitappeja 20 kpl, jalavatappeja 6kpl, isoja mäntytappeja rustirautojen ruuvinkantojen päälle 8 kpl, tammitappeja ylimmän laudan ja keulasteevin liitokseen 4 kpl ja 3 kpl bilingatappeja takalaipion luukun alareunan listan ruuvien päälle. Tarkoitus oli liimata tapit epoksilla, sillä erityisesti mahonkiosissa olin joutunut materiaalin ohuudesta johtuen jättämään ruuvien kannat joissakin kohdissa vain millin-pari laudan pintaa alemmaksi. Tappi piti siis saada liimattua lujasti kiinni sekä senkkauksen reunoihin, että myös ruuvinkantaan jotta se yleensä pysyisi paikoillaan.

Aloitin mahonkitapeista. Työkaluna oli vanha ”pylväsporakone”, eli teline, jossa koneen virkaa toimitti liki 50 vuotta vanha AEG:n iskuporakone, edesmenneen isäni eläkkeelle siirtymisen lahjaksi saama. Oli miten oli, erittäin käypänen laite tappien tekemiseen, varustettuna toissa talvena Kiinasta tilaamillani tapitusterillä. Tuota pikaa oli 130 mahonkitappia tehty ja irrotettu laudasta.

En vieläkään tiedä missä vaiheessa virhe tapahtui. Olin kuvitellut, että samalta toimittajalta tilaamani senkkausteräsarja ja tappiteräsarja noudattaisivat samaa paksuus-standardia. Aikanaan olin valinnut käyttämiini ruuveihin soveltuvan senkkausterän, jonka olin arvioinut tekevän halkaisijaltaan 10 mm senkkauksen. Valitsin siis tappien tekoon 10 mm tappiterän ja kaiken piti olla kunnossa.

Puhdistin kaikkien ruuvien kannat ja puuaineksen kannan ympärillä asetonilla mahdollisten rasvajälkien poistamiseksi, sekoitin sopivan määrän epoksia ja levitin sitä pienellä siveltimellä runsaasti kaikkiin tapitettaviin reikiin. Heti ensimmäistä tappia kiinnittäessäni havaitsin epäsopivuuden, kun tappia ei millään meinannut saada painettua eikä nuijittua kunnolla reikään sisälle. Saatuani pari ensimmäistä tappia pysymään jollakin lailla paikallaan kaivoin mauserin esiin ja mittasin senkkausreiän halkaisijan. Oli 9,5 mm.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Minulla oli aiemmin, vuosikymmeniä sitten hankittuna kyllä 9,5 mm tappiterä. Jos ryhtyisin nyt tekemään uutta 130 tapin satsia tuolla jonkinverran tylsyneellä terällä, olisi epoksi senkkausreiissä ehtinyt kovetttua ennen kuin pääsisin uusia tappeja kiinnittämään. Päätin jatkaa ylisuurilla tapeilla, yrittää nuijia niitä senkkausreikiin edes sen verran, että epoksi saisi pitävän otteen. Muutamissa kohdissa piti tapin paikallaan pysyminen epoksin kuivumisen ajaksi varmistaa vetämällä tapin yli ristiin maalarinteipit laudan pintaan. Tässä vaiheessa en antanut juurikaan painoa sille ajatukselle, että joskus joku ehkä haluaisi ottaa sarjat tai skantäkin puulle ja hioa esiin vuosien saatossa haalistuneen alkuperäisen punaisen mahongin. Tuolloinhan ruuvinkannat auttamatta paljastuisivat millimetrin paksuisen tapin alta. Den dagen den sorgen, sanoi ruotsalainen.

Seuraavana aamuna epoksin kuivuttua aloitin jännityksellä tappien katkomisen pinnan tasalle. Aika pian totuus näyttäytyi. Jotkut tapit pysyivät kyllä siististi paikallaan, mutta jokseenkin joka toinen tappi irtosi,kun yritin sitä varovasti Feinin terällä katkaista. Lopputulos oli, että 63 tappia 130:stä oli uusittava. Mutta kuinka tuon tekisin? Senkkausreiäthän olivat lähes pinnan tasalle täynnä kovettunutta epoksia. Aikani pähkäiltyäni arvelin keksineeni metodin, joka saattaisi pelastaa katastrofilta.

Päätin uhrata yhden 10 mm puuporanterän. Eli poraisin auki senkkausreiät epoksista . Puuporan terävä kärki keskittäisi sen ristipää -tai torx-ruuvin keskelle ja pystyt sivupiikit leikkaisivat siististi epoksin reiän reunoilta. Terä tosin tylsyisi metallin kosketuksesta käyttökelvottomaksi. Reiän keskelle jääneen epoksin voisin taas poistaa 10 mm metalli-poranterällä.

Ryhdyin kokeiluun, ja huomasin, että metodi toimi varsin hyvin. Kaiken lisäksi metalli-kobolttiterä myös leikkasi hieman lisää liimauspintaa niihin muutamiin ruuveihin, joiden kannat olivat jääneet liian lähelle mahongin pintaa. Voisi tosin sitten joskus jollakin olla vähän miettimistä, kuinka ruuvin saisi tarvittaessa ulos, kun ristipää tai torx-pää on tuhottu poraamalla, mutta tässä tilanteessa tarkoitus pyhtti keinot. Tärkeämpää oli kuitenkin saada tapituksista siistin näköiset ja kiinni pysyvät.

Tein uudet 63 kappaletta mahonkitappeja ja liimasin ne paikoilleen. Nyt tuntuivat menevän tarpeeksi syvälle senkkausreikiin pysyäkseen kunnolla paikallaan.

Seuraavaksi tein takakannen sivujen saarnireunuksiin tapit. Yritin paikallistaa puuvarastostani jäljellejääneitä saarnilaudan hukkapaloja ja päädyin mielestäni saarnelta näyttävään palaseen. Tapit syntyivät ok. Mutta kun olin liimannut ne paikoilleen, osoittautui, ettei materiaali ollutkaan saarnea vaan jalavalaudan hötöisempää ja vaaleampaa pintapuu-osaa. Joten tapit eivät nyt aivan yhtä vaaleilta näyttäneet kuin varsinainen saarni. Väriero ei nyt kuitenkaan suuremmin häiritse, eihän tappeja koskaan saada täysin näkymättömiksi.

Lopuksi tein tarvittavat jalava-tammi- bilinga- ja mäntytapit ja liimasin nekin paikoilleen. Rustirautojen ruuvien päälle piti saada 15 mm halkaisijaltaan mäntypuiset tapit. Lähimmäksi tuota löytyi tapitusterä, läpimitaltaan 16 mm. Sen verran mahonkia pehmeämpää mäntylauta näytti olevan, että paukuttelemalla nuo ylisuuret tapit asettuivat siististi ruuvinkantojen päälle ja pysyivätkin siinä. Nyt saisivat kaikki tappien epoksiliimaukset kovettua seuraavaan päivään, jolloin olisi Feinin leikkausterällä taas töitä.

Tapit rustirautojen pulttien päällä

Plugs over the chainplate bolts

Tuli tämän tappiepisodin tiimoilla hutiloituani mieleen, että taidan sittenkin olla enemmän älykäs kuin viisas, vanhaa vertausta käyttääkseni. Älykäshän selviää tilanteesta, johon viisas ei joudu.

Lopultakin lakkaamaan

Seuraavana päivänä aloitin katkomaan tappeja. Nyt liimaukset olivat onnistuneet ja tapit katkesivat siististi pinnan tasoon ja pysyivät kiinni senkkausrei’issä. Hionnat päälle ensin 120 grit paperilla ja sitten 150 grit paperilla ja pinnat alkoivat olla valmiit vastaanottamaan ensimmäisen lakkasivelyn. Tapituksen lopputulokseen olin tässä vaiheessa jo aika tyytyväinen. Lakkakerrokset tappien päällä vasta sitten näyttäisivät sen todellisen lopputuloksen.

Olin päättänyt työjärjestyksen siten, että ensin kaikki lakattavat osat saavat päälleen 8 kerrosta Epifanesin öljylakkaa ja vasta sen jälkeen siirrytään maalaamaan niitä kohtia, jotka vielä tarvitsevat kerroksen Epifanes Enamel-maalia. Poikkeuksena rustirautojen tapitukset, jotka voin hyvin jo tässä vaiheessa ylimaalata kolmella - neljällä maalikerroksella.

Mutta ennen kuin päääsisin aloittamaan lakkasudin - eli tarkemmin vaahtomuovisiveltimen vetoja, oli edessä vielä urakka Mirkan sinisen suojausteipin kanssa. Kaikki lakattavat pinnat piti rajata ja siinä touhussa sitten vierähtikin parisen tuntia. Lopulta pääsin tekemään 50/50 seoksen lakasta ja Epifanesin tärpätistä ja vetämäään ensimmäiset siveltimenvedot. Oli aina yhtä jännittävää nähdä, kuinka paljon mahongin väri muuttuu tummempaan suuntaan jo ensimmäisellä sivelykerralla. Kun parin tunnin työskentelyn jälkeen katselin aikaansaannosta, tyytväisyys hiipi mieleen. Myöskin tapitukset näyttivät siltä, miltä niiden pitäisi näyttääkin. 

 

Ensivaikutelmaa lopputuloksesta

First impression of the final look

Seuraavana päivänä tein toisen sivelyn, ilman välihiontoja ja nyt jo hiukan paksummalla tavaralla lakan ja ohenteen suhteen ollessa 70/30.

Rapuknaapia hankaimeen

Vestervikingin kevättöiden lomassa oli pari kylmää ja sateista päivää, jotka päätin täyttää miettimällä Havenin fokan skuuttiköyttä. Vaikuttaa siltä, että Herreschoff ei jostakin syystä ollut aivan loppuun asti miettinyt tätä asiaa.

Skuuttiköysi tulee paapuurin puolelle, kanteen lähelle rustirautaa kiinnitettyyn pylpyrään, mistä se jatkaa matkaa kohti avotilaa. Siitä eteenpäin näkee Haven-kuvissa ja videoissa kahdenlaista viritystä.

Toisessa köysi kulkee noin 10 cm korkean sarjan yli veneen sisäpuolelle, jossa on sitä varten sarjan alalaitaan pitkittäisjäykkääjän tasolle kiinnitetty knaapi sitä varten. Tämän järjestelyn ongelmana on, että köysi hyvin nopeasti hinkkaa sarjan yläreunasta lakkaukset pois. Toisaalta knaapi sarjan sisälaidassa rajoittaa sitä aluettä, jossa voi istua nojaten mukavasti selkänsä sarjaan. Metalliknaapi selän takana ei välttämättä tunnu kovin mukavalta.

Siinä toisessa virityksessä skuuttiköysi jatkaa pylpyrästä pitkin skantäkkiä knaapiin, joka on kiinnitetty suunnilleen siihen kohtaan skantäkissä, missä hankain on kiinnitettynä. Nyt sarjan sisäpuolella ei ole selkään puskevaa knaapia, mutta skuuttiköyden kiristäminen ja löysääminen korkean sarjan yli skantäkin knaapiin vaatii turhaa kurkottelua, erityisesti veneen kulkiessa styyrpuurin halssilla kallellaan.

Mietintä synnytti mielestäni kätevän ratkasiun: hyödynnetäänpä hankaimen tuki- tai naaraskappale skuutin käsittelyyn. Leikkasin varastostani löytyneestä 3 mm haponkestävästä teräslevystä rapuknaapin kantaosan muotoisen kappaleen ja porasin siihen reiät rapuknaapin kiinnittämistä varten. Vein sitten osan ja 10 cm pätkän haponkestävää 10 mm kierretankoa ”metalliosien hovihankkijalleni” E. Salmisen rauta-ja peltityö Oy:lle Kyläsaareen, jossa kierretanko hitsattiin suit sait pystyyn teräslevyn keskelle.

Jalustaa rapuknaapille

 Support to the sheet cleat

Seuraavaksi piti kierteittää kaksirapuknaapin kiinnitysrei’istä, koska teräslevy tulisi asettumaan tiiviisti hankaimen tukiosan päälle, eikä siihen väliin mahtuisi mutteria. Kiinnitin rapuknaapin ja katkaisin kiertetettyihin reikiin tulevat pultit pari millimetriä levyn alapinnasta pitkiksi. Tarkoituksena oli porata vastaaviin kohtiin hankaimen yläpintaan kolot, joihin pulttien päät asettuvat ja siten estävät koko asetelman kiertymisen. Ideana on, että kierretanko laitetaan hankaimen tukiosasta läpi ja kiristetään mutterilla-tai parilla alapuolelta tiukasti kiinni.

Nyt skuuttiköysi kulkisi pylpyrästä sarjan ulkopuolella sarjan yläreunan tasolle rapuknaapiin, mikä mielestäni on käytön kannalta selvästi parempi ratkaisu kuin kumpikaan edellämainituista. Ja kun siirrytään purjehtimisesta veneen soutamiseen, ei muuta kuin muttteri irtikierretangon alapäästä, asetelma sisään veneeseen ja hankain paikalleen hankaintukeen. 

Fokan skuutin rapuknaapi hankaimessa

Sheet cleat in oarlock 

Muilla alueilla tapahtui tässä välissä sellaista edistystä, että Doyle Sailsin Steffi ilmoitti, että purjeet ovat noudettavissa. Kävin noutamassa, tsekattiin purjeet ja hyviltä vaikuttivat. Kaiken kukkuraksi Steffi lupasi tehdä vielä puomifokalle purjesuojan samaan hintaan! (Isopurjeeseen ei erillistä puomisuojaa tarvita, koska koko avotilan ylle on tarkoitus teettä teltta, jonka suojassa tenavat voivat sitten vaikka viettää yöretkiäkin Lohjanjärvellä -ja miksei myöhemmin merelläkin.)

Ralf Borgmästars Pietarsaaresta taas kaupitteli fb-ryhmässä rapuknaapeja puoleen hintaan siitä mitä maksavat Top-Lichtistä tilattaessa. Ostin yhden isopurjeen skuuttiknaapiksi ja toisen muuten vaan varalle. Eihän sitä koskaan tiedä...

Puumastolle polyeteenikaulus

Mastoprojektissa oli viimeksi päädytty siihen, että olin innoissani kaventanut mastoa mastopannan kohdalta liikaa niin, että se jonkin verran hölskyi pannan sisällä. Kaupunkiviikolla mieleeni tuli aiemmin mainitsemani polyeteeniputki, jonka seinämän paksuus oli 3 mm. Ehkäpä siitä saisi siistin sisäpinnan pantaan ja samalla turhan hölskymisen kuriin. Sitäpaitsi polyeteeni varmaankin olisi ystävällisempi aine maston lakkapinnan suuntaan kuin paljas haponkestävästä teräksestä tehty panta.

Tuumasta toimeen. Käytettävissä oleva polyeteeniputki oli ulkomitaltaan pari senttiä suurempi kuin mastopannan sisämitta. Leikkasin putkesta ensin tarkalleen pannan korkuisen sivun ja sitten siitä pois materiaalia sen verran, että se asettui ilman ihmeempiä kiinnityksiä tiiviisti pannan sisäpintaa vasten.

Mittauksen tehtyäni otin putkenpätkän vielä pois, karhensin sen pinnan 80 grit hiekkapaperilla ja pyyhin asetonilla. Levitin sikaflexiä sekä putken ulkopinnalle, että pannan sisäpinnalle ja asetin putken paikoilleen pannan sisään. Sikaflexin kuivuttua tarvittiin pientä viimeistelyä ja tukipanta viimeisessä muodossaan oli valmis.

Mastopanta sai polyeteenikauluksen 

Mast support with  pe-collar

                                           

Saapa nähdä saatiinko nyt lopultakin aikaan panta, johon masto solahtaa kevyesti, mutta tiiviisti, hölskymättä. Asia selviää seuraavalla mökkikäynnillä.

Masto sai lopullisen muotonsa

Heti mökille taas päästyä maston kimppuun. Pujotin mastopannan maston alapäästä ylöspäin ja jotakuinkin oikealla korkeudella se asettui tiiviisti maston ympärille. Polyeteenikaulus oli tiivistänyt mastopantaa juuri toivotulla tavalla.

Ryhdyin tutkimaan maston alapään muotoilua mastonjalkaa varten. Piirustusten mukaan maston alapään paksuus mastonjalan kohdalla on 66 mm, meikäläisen aihiossa se oli vielä reilut 80 mm. Suurempi ongelma oli, että piirustusten mukaan masto sijaitsee alapäässään aivan etulaipion pinnassa kiinni ja mastopanta on puolestaan kiinnitetty heti laipion yläreunan ”koristelistan” alapuolelle laipion pinnan kanssa tasassa olevaan kansikaareen.

Meikäläisen ratkaisussa vanerilaipio on ohuempaaa tavaraa kuin kaari, jonka alapintaan laipio tiivistyy, aiheuttaen kynnyksen laipion ja kaaren välille. Lisäksi olin asentanut korskean 17 mm paksun jalavalistan kaaren päälle, selvästi korkeamman kuin piirustusten mukainen lista. Mikäli siis haluaisin asentaa mastopannan piirustusten mukaiselle paikalle kaaren pintaan, minun pitäisi leikata jalavalistasta pannan alueelta materiaa pois noin puolet pannan korkeudesta. 

Paksu jalavalista  

Elm used for hatch framing and

 bar between deck and bulkhead   

Ei houkutellut. Lisää vaikeusastetta tuli siitä, että laipioluukun ympärille asentamani jalavaraamit estivät maston alapään sijoittamisen kiinni laipion pintaan. Masto tulisi jäämään raamin paksuuden, 10 mm verran koholle laipion pinnasta.

Päädyin poikkeamaan himpun verran piirustusten mukaisesta maston sijoituksesta. Tekisin maston alapäästä piirustuksen mukaisesti 66 mm paksun, mutta siirtäisin maston sijaintia mastonjalassa sen 10 mm taaksepäin, mikä on raamilistan paksuus. Mastopannan kiinnittäisin laipion yläreunan kaaren päällä olevan 17 mm paksun jalavalistan pintaan sitä sen kummemmin leikkaamatta. Mastopannan etureunan paksuus on piirustusten mukainen. Näin maston poikkeama piirustuksista tulisi olemaan alapäässä 10 mm taaempana ja mastopannan tasolla, noin 70 cm korkeudella lattiasta, 17 mm taaempana. Eli masto tulisi sijaitsemaan hieman taaempana ja tulisi kallistumaan hieman, tuskin huomattavastikaan, taaksepäin. Jos tästä sijoituksesta tulisi jonkin sortin ongelma, voinhan sitten myöhemmin leikata palasen laipioluukun jalavaraamista ja upottaa mastopannan ylimmän kaaren pintaan, jolloin maston sijainti tulisi olemaan aivan piirustusten mukainen.

Tämä maston sijoitus merkitsi, että maston alapään kiilasta, joka solahtaa mastonjalkaan, piti leikata takareunasta 10 mm siivu pois, jotta masto voisi sijoittua piiirustuksiin nähden 10 mm taaemmaksi.

Mökin pihatie sai taas päälleen kerroksen kutteripurua, kun lasketttelin sähköhöylällä maston alapäätä 80 millisestä 66 milliseksi. Sähköhöylää seurasi Stanleyn käsihöylä ja sen jälkeen aiemmin mainitsemani ”torture board”, kuusikymmensenttinen vanerisoiro, jonka alapintaan sai kiinnni 120 grit hiekkapaperin. Lopputulos oli kuin suoraan piirustuksista repäisty – mutta vain mastopannan alapuolisilta osin.

Nyt oli aika vahvistaa mastoa metrin matkalta n 20 cm puomin kiinnittymiskohdasta ylöspäin. Tuolla alueella olivat alunperin sijainneet maston saalingit, joiden peruja alueella oli kolme kappaletta maston läpi ulottuvaa 12 mm reikää sekä lukuisia pienempiä ruuvinreikiä. Saattoi ollla myös kysymys vanttien kiinnityksestä mastoon. Joka tapauksessa tuo oli tässä uusasennuksessa juuri se alue, josta silmiin on sattunut vuosien varrella lukuisia kuvia Havenien mastojen katkeamisista.

Olin kyllä tapittanut ruuvinreiät epoksilla liimaten ja asentanut 12 mm tammipuikot myös epoksilla liimaten maston läpi pultinreikiin, mutta en ollut vakuuttunut, että korjauksillakaan tuosta paikasta olisi tullut tarpeeksi vahva. Maston alapäähän asentamani puuydin ei ulottunut noin korkealle, joten tuon alueen kohdalla masto oli jo ontto. Lisäksi olin joutunut ohentamaan onton rakenteen seinämiä ulkopinnasta aika paljon päästäkseni tavoiteltuun ulkomittaan.

Sekoitin kunnon annoksen West Systems epoksia, rajasin mastosta maalarinteipillä käytössäni olevan metri kertaa metrin lasikuitukangas-palan korkuisen alueen ja levitin epoksin alueelle. Sen imeydyttyä jonkin aikaa asetin lasikuitukankaan, vahvuudeltaan 200 g/m2, reunastaan alueelle ja aloin painella sitä käsillä maton pintaan. Nitriili-suojakäsineet olivat tietysti käytössä. Aika kivasti lasikuitukangas jämähti kiinni epoksiin. Kun olin saanut ensimmäiset 45 astetta pyöreästä mastosta tarttumaan, kyllästin lasikuidun päältä epoksilla. Sen jälkeen pyöräytin mastoa ja painelin käsillä lasikuidun kiinni seuraavan 45 asteen alueelle ja kyllästin sen. Näin etenin 45 astetta kerrallaan. Kaiken kaikkiaan tuohon kohtaan tuli lasikuitukangasta hieman yli kolme kerrosta. Olin yllättynyt, että nuo kolme kerrosta lisäsivät maston paksuutta vain nimellisesti. Kun kaikki ruuvinreikien tapitukset ja tammipuikkojen päät paistoivat lasikuitukerrosten läpi, olisi käsittelyä voinut erehtyä luulemaan vain hyväksi lakkakerrostumaksi.

Ruuvinreiät ja tammipuikot kuultavat lasikuidun läpi

Plugs over screw holes and ends of oak sticks to fill holes of previous 

through - bolts can be seen through the transparent glassfibre. I decided to 

support the mast at this point with a glassfibre cover. The  spreaders of 

the original mast were attached here with  screws and bolts

 

Keulaluukkuylläri

Päätin kokeilla kuinka keulaluukun avaaminen sujuisi, kun masto on paikallaan. Maston virkaa toimitti laudanpätkä, joka kosketti lattian tasolla luukun raamilistaa ja mastopannan tasolla oli 7,5 mm ulkona jalavalistan pinnasta. Huomasin heti, että nyt ollaan ongelman äärellä. Luukun kantta ei ollut mahdollista poistaa, koska se ”maston” vastustaessa ei mahtunut kääntymään styyrpuurin penkin ohi. Ja penkit olin ajatellut ruuvata p ysyvästi kiinni alapuolella oleviin tukiin.

Oli aika pukeutua mietintämyssyyn. Laitoin myös kuvauksen tilanteesta fb:n Haven 12.5 -ryhmään, saadakseni vihjetä ongelman ratkaisusta. Laitoin postaukseni liitteeksi linkin Youtube-kanavan videoon, jossa esiteltiin upouutta Herreschoff 12.5 - venettä (Siis se kiinteäkölinen malli, joka sisätiloilltaan vastaa likeisesti Haven 12.5:tä, lukuunottamatta kölilaatikon puuttumista.) Tuossa videossa näkyi keulalaipiossa jokseenkin samanlainen luukku, jonka minä olin rakentanut omaan veneeseeni. Mitenkähän tuo luukku oli sitten tarkoitus saada pois paikoiltaan?

Vastaus videoon tuli nopeasti. Asiaa tunteva taho kertoi, että Herreschoff 12.5 keulaluukku oli tarkoitettu pidettäväksi jatkuvasti kiinni keulapiikin toimiessa kellukkeena. Tarvittava tavaroiden säilytystila on takakannen alla. Keulaluukku avataan vain kun masto on poissa ja on tarvis tutkia keulapiikin kuntoa esimerkiksi karilleajon jälkeen. Totta, mutta minäpä olin kuitenkin suunnitellut keulaluukun avattavaksi esimerkiksi tavaroiden säilyttämista varten, mutta niin, että se voidaan sulkea vesitiiviiksi.

Puuvene lehden numerossa 1/1997 esitellyssä Juha Suorsan ja Jarmo Heikkilän rakentamassa Havenissa oli maston molemmille puolille tehty säleovilla varustetut hienot luukut tavaroiden säilyttämistä varten. Tuossa ratkaisussa oli siis kelluke-ajatukselle annettu piutpaut.

Ensimmäiseksi mieleen tuleva ratkaisu oli sahata keulaluukku keskeltä halki ja laittaa sahattuun kohtaan kumitiiviste. Kun luukun puoliskot laitetaan takaisin paikalleen ne puristavat tiivisteen tiukasti väliinsä. Puoliskot lukitaan sitten paikoilleen neljällä luukun ylä- ja alalaidassa olevalla vääntimellä. Luultavasti toimisi, mutta ratkaisun esteettisyydestä voi kyllä olla monta mieltä.

Lopulta välähti. Jospa kiinni ruuvaamisen sijaan kiinnittäisin styyrpuurin etummaisen istuimen alapuolelle tulevilla salvoilla, sellaisilla, joita mm. Toplicht myy nimellä ”toggle fasteners”. Suomalainen vastine voisi olla ”vetosalpa”. Ne puristaisivat istuimen paikoilleen ilman ruuveja. Kun olisi tarve avata keualuukku, avattaisiin ensin istuimen salvat, nostettaisiin istuin hetkeksi pois paikoiltaan, jolloin luukku mahtuisi kääntymään niin, että sen saisi pois. 

Toggle fastener

Tämä ratkaisu tuntui parhaalta, joten hain keulaluukun pois vannesahan ääreltä, minne se oli jo ehtinyt saapua halkisahattavaksi.

Värivivahteita

Olin päättänyt käsitellä maston samalla pellavaöljy-rautaoksidiseoksella, jolla olin aemmin jo käsitellyt isopurjeen ja fokan puolit. Mastossa oli niin paljon korjauksen jälkiä, ruuvinreikien tapituksia ja huonompikuntoisten paikkojen korjauksia ”dutchmaneilla”, ettei siitä pelkällä lakkaamisella saisi siistiä, vaikka se hyväkuntoista kuusipuuta olikin. Kun olin aiemmin päätynyt maston vahvistamiseen metrin matkalta lasikuidulla, olin tehnyt rautaoksidiseoksesta yhden sivelyn värinäytteen lautakappaleeseen ja marssinut sen kanssa Decoväri Oy -maalikauppaan. Tekivät siellä purkillisen juuri rautaoksidi-vernissa-sivelymallin mukaiseksi sävytettyä 1-komponentti polyuretaanimaalia.

Aloitin maalaamalla lasikuidutetun osan. Polyuretaanimaali kuivui puolessa tunnissa niin, että seuraavan pinnan saattoi sivellä. Kolmella sivelyllä olikin sitten muodostunut tasainen, kellertävän ruskeasävyinen pinta.

Seuraavaksi suojasin maalatun lasikuituosan, avasin rautaoksidi-pellavaöljypurkin ja kaadoin ainetta hieman puhtaaseen kangasrättiin. Kun sitten sivelin rätillä maston pintaa, totesin, että tuolla metodila pintaan jäi vain vaivainen häivähdys tavoitteena olleesta sävystä. Oli muutettava menetelmää, rätistä siveltimeen. Nyt pintaan tuli jo selvästi tummempi sävy, mutta kovin kirjava pinta valumineen siitä syntyi. Päätin antaa aineen kuivua yön yli ja pyyhkiä aamulla rätillä ylimääräiset aineet pois.

Aamulla pyyhkiminen kyllä tasasi pintaa, mutta vei mukanaan myös suurimman osan värisävystä. Takaisin lähtöruutuun! Totesin, että tummanruskea masto voikin itse asiassa olla aika hyvän näköinen ja se sitäpaitsi peittäisi mastoon tehdyt korjaukset lähes huomaamattomiksi. Sivellin käteen ja uusi kerros sävytettä pintaan! Jatkoin lisäämllä uuden kerroksen per vuorokausi, olisiko siinä neljä kerrosta tullut siveltyä. Sen jälkeen pinta sai kuivua viikon. Siinä välissä tein maston alapäähän mastonjalkaan sopivan ”kiilan”, jonka takareunasta poistin tarvittavat 10 mm materiaalia, jotta masto sijoittuisi halutulle paikalleen.

Viikon kuluttua maston pinta oli vieläkin selvästi tahmea. Otin käyttöön konstin, josta olin vuosikausia, ellei vuosikymmeniä sitten lukenut: Jos pellavaöljysivelyn haluaa kuivuvan nopeasti, jotta voisi aloittaa lakkaamisen, pitää pinta sivellä Ovatrol 1:llä. Olin käyttänyt tätä metodia eräissä kohteissa Vestervikingissä ja huomannut, että se toimii. Toimi nytkin. Kahden päivän päästä pystyin tekemään pintaan kevyen hionnan Mirkan 360 grit hiomahuovalla varoen hiomasta väriä pois pinnasta. Sen jälkeen aloitin lakkauksen Epifanesin öljylakalla, ohjeiden mukaisesti 50%:lla Epifanes Brush Thinnerillä laimentaen.

Seuraavan viikon kuluessa pinta ehtisaada neljä kerrosta lakkaa ja alkoi itse asiassa näyttää aika hyvältä. Pinta oli tummanruskea, mutta ei näyttänyt kuitenkaan maalatulta, vaan puun syyt loistivat värin ja lakkapinnan läpi ja korjaukset olivat lähes huomaamattomia. Decovärin maalilla maalattu metrin lasikuituosuus oli kyllä kovasti vaaleampi kuin muu osa mastoa, mutta ajattelin jättää sen siihen kuosiin. Perussävy oli kuitenkin samansuuntainen eikä häirinnyt ollenkaan silmää. Päinvastoin, tuo väriero teki mastosta vain mielenkiintoisemman näköisen. 

Värivivahteita mastossa

The paint color over the glassfibre 

did not fully match the color of the mast

Kun lakkaamaan oli nyt ryhdytty, saivat myös veneen mahonkiosat seuraavina päivinä neljä lakkakerrosta lisää päälleen. Metodina oli, että vajaan vuorokauden kuivunut pinta, joka oli vielä nahkea, sai uuden kerroksen ilman välihiontoja, kun taas vähintään kaksi vuorokautta kuivunut pinta sai ensin välihionnan 240 grit paperilla. Hiomisen vaiva ei ole suuri verrattuna alle vuorokauden kuivuneen pinnan lakkaamiseen, kun ottaa huomioon, kuinka paljon helpompaa hiotun pinnan lakkaaminen on. Sivellin liikkuu paremmin ja ennen kaikkea lakkauksen peittävyyttä on helppo kontrolloida.

Työssä oli myös hyvä tehdä vertailuja erilaisten siveltimien ominaisuuksista. Käytössä oli Swiftexin 70 mm perinteinen lakkasivellin, jota oli jonkun lehden vertailussa pidetty parhaana lakkasiveltimenä, ja saman levyinen vaahtomuovisivellin. Perinteisellä siveltimellä lakatessa joutuu käyttämään enemmän voimaa, vaahtomuovisivellin levittää lakkaa liukkaammin ja ystävällisemmin ranteelle.

Vaahtomuovisiveltimen haaste on otttaa sopiva määrä lakkaa siveltimeen, helposti tulee otettua lian paljon, mistä sitten seuraa valumajälkiä. Jotenkin olen taipuvainen pitämään enemmän vaahtomuovisiveltimellä lakkaamisesta. Sitäpaitsi vaahtomuovisivellin maksaa kymmenesosan perinteisen huippusiveltimen hinnasta. Vaikka vaahtomuovisiveltimiä kutsutaan kertakäyttösiveltimiksi, olen käyttänyt niitä useampaan kertaan puhdistaen siveltimen käyttökertojen välillä ensin ohenteessa ja sitten Pensselinpesussa.

Kuuden kerroksen jälkeen saa pinta kuivua kunnolla pari viikkoa, sen jälkeen se hiotaan perusteellisesti ensin 180 grit hiekkapaperilla, sitten 240 grit paperilla ja muutamat valumajäljet poistetaan siklillä. Seuraa seitsemäs kerros, jonka kuivuttua muutaman päivän pinta hiotaan Mirkan Mirlon 360 grit hiomahuovalla ja levitetään kahdeksas ja viimeinen kerros Epifanes-öljylakkaa. Hiontapölyt olen aina puhdistanut ensin pölynimurilla ja viimeiseksi tahmaliinalla.

Tukea puomille

Piirustusten mukaan veneen takakanteen tulee pronssihela, johon solahtaa 75 cm pituisen puomituen kanta. Välillä kyllä mietin, mihin puomitukea yleensä tarvitaan, kun puomiin tulee kuitenkin puomin kannatinköysi, ”dirkki” ja puomi pysyy horisontaalisessa suunnassa paikallaan kun skuuttiköysi pidetään kireänä. Päädyin kuitenkin tekemään tuen puomille mm. koska tarkoitus on teettää veneeseen koko avotilan yli ulottuva teltta, jonka tekemiseen pelkkä dirkki toisi lisää vaikeusastetta.

Olin aiemmin korvannut puomituen pronssihelan tekemällä vastaavan syvennyksen kannen alapintaan liimattuun 7 cm paksuun irokopalkkiin. Syvennyksen pohjaan porasin 10 mm reiän, josta meri-, järvi- tai sadevesi pääsee valumaan pilssiin, eikä jää lahottamaan puuuainesta. Asetelman olin tietenkin pinnoittanut epoksikerroksilla ennen maalaamista.

Kuusikymmentä senttiä leveän syvennyksen sisäreuna on 7.5 senttiä veneen keskilinjasta paapuurin puolella. Suunnittelija on ilmeisesti ajatellut, että venettä on voitava ohjata peräsimellä kun sitä liikutetaan muulla kuin tuulivoimalla. Tällaisella sijotuksella on saatu peräsinpinnalle tarpeeksi tilaa kääntyä. Samalla puomituen muoto on ollut pakko tehdä kaarevaksi, jotta puomi kuitenkin voisi sijaita tuessa ollessaan veneen keskilinjalla, mikä taas on oleellista mm. avotilan ylle tehtävän teltan kannalta.

Piirustusten mukaan tuki tulisi tehdä tammesta, mutta tammivaraston oli jo jokseenkin finito. Tarvittiin pari tuuman paksuista ja 15 cm leveää lankkua, jotka voisi liimata kyljittäin yhteen, jotta tuen tarvitsema kaarevuus olisi mahdollista toteuttaa. Talon alta löytyi varastosta tarkoitukseen sopiva kuusilauta. Tein liimauksen siistimättä sahajäljillä olevia kylkipintoja. Olin lukenut, että näin epoksi saa paremman tarttumapinnan kuin sileäksi höylätyssä pinnassa. Saumasta tukee tietenkin hieman näkyvämpi, mutta tällaisessa käytössä ei tuolla ulkonäköseikalla ole suurempaa merkitystä.

Liiimauksen kuivuttua ajoin levyn molemmin puolin puhtaaksi tasohöylällä, piirsin tulevan mastotuen muodon pintaan ja sahasin muodon mukaan vannesahalla. 

Muotoiltu puomituki

Boom support in making

Reunat saivat sitten muodon yläjyrsimellä ja niin oli tuki valms kokeiltavaksi. Se solahti mukavasti varattuun syvennykseen takatuhdon pinnassa. Kun painoin kaarevaa tukea styyrpuuriin päin, samalla tavalla kuin sen varassa lepäävä puomi painaa, huomasin, että pehmeä kuusilauta antoi periksi takatuhdon tasolla ja tuen yläpää pääsi siirtymään selvästi keskiviivasta styyrpuuriin päin. Tuohan ei ollut hyvä havainto, koska tuen pitäisi pystyä pitämään puomi veneen keskilinjassa. Piti keksiä korjaus asiaan.

Korjaus löytyi jäljellä olevista tammipaloista. Tein tuen alareunan sivuille 60 mm x 25 mm x 5 mm kokoiset vahvistuspalat, poistin saman verran puuta kuusilaudan sivuista ja liimasin palaset paikalleen. Kova tammi ei antanut periksi alkuuunkaan samalla tavalla kuin kuusilauta ja tuen huippu pysyi keskilinjalla kun sitä kuormitin. 

Valmis puomituki

Finished boom support in place

Alakerran töitä

Oli aika tarttua härkää sarvista ja ryhtyä yhteen hankalimmista työvaiheista, nimittäin nostokölin asentamiseen. Köli oli saanut viimeksi Light Primerin pintaansa, nyt aloitin maalaamalla tuon päälle kaksi kerrosta Hempelin Underwater Primeria. Maalin kuivuttua maalasin vielä eliönestomaalin, kuten myrkkyväriä nykyään kutsutaan. Koska venettä tullaan käyttämään pääasiassa herkässä järviympäristössä, valitsin sellaiseen parhaiten sopivan tuotteen, nimeltään Ecopower Cruise., Hempelin tuote sekin. Värivalikoima oli aika rajallinen ja jouduin ottamaan räikeähkön punaisen maalin. Toivottavasti kalat eivät pahastu.

Punastunut nostoköli

Centerboard has red antifouling paint

Jotta köli päästäisiin asentamaan alakautta paikalleen, veneen alle oli saatava 65 senttimetriä vapaata tilaa Se merkitsi, että venettä piti nostaa noin 30 cm nykyisiltä sijoiltaan. Ensimmäisten 15 cm nosto sujui helposti ketjutaljojen avulla, niitä vuorotellen neljästä tukipisteestä kiristäen. Lopulta taljat olivat kiinni veneen skantäkissä ja kaikki nostovara oli käytetty. Piti vaihtaa menetelmää hydrauli -pullotunkkeihin. 

Vuoronvaihto ketjutaljoista tunkkeihin

Haven has been lowered from hanging 

to being supported by hydraulic jack

Neljästä 16 x 16 cm parrusta kierretangoilla koottu halonhakkuupölkky sai uuden tehtävän toimia tukena veneen perässä kölin alla. Etupäähän löytyi onneksi mökin alta riittävä määrä pätkiä vastaavasta materiaalista, joista sain tehtyä tuen veneen keulapuolen alle. Nyt voitiin vapauttaa ketjutaljat ja nostaa ne kokonaan pois veneen yläpuolella kulkevasta poikittaisparrusta, jolloin syntyi lisää tilaa veneen nostamiseksi. Se olisi sitten toinen asia, jos tuo parru tulisi veneen sarjoja vastaan ennenkuin vene olisi noussut tarvittavat 40 cm. En ollut etukäteen mitannut, mutta arvioinut silmämääräisesti, että tilaa pitäisi olla juuri ja juuri riittävästi. Jos ei olisi, sitten sitä tilaa olisi pakko etsiä veneteltan lattian tasolta.

Veneen nousu hidastui nyt huomattavasti, koska en uskaltanut nostaa kuin pari senttiä, vuorollaan kummastakin päästä. Kriittinen vaihe oli aina, kun kölin alle oli saatu noston verran kiilaa ja tunkki piti vapauttaa kuormasta. Ainakaan meikäläisen taidoilla tuota ei voinut tehdä hissukseen, vaan tunkki vapautui kerralla koko kuormasta ja vene aina rojahti jonkun millin alaspäin kiilojen päälle. Kun vene tässä vaiheessa seisoi vapaasti 15 senttimetriä leveän kölinsä päällä, ilman mitään sivutukia, isommalla heilahtamisella olisi saattanut olla mielenkiintoisia seurauksia. 

Hiljaa hivuttamalla nousee

Jacking the transom up

Tarvittava tila veneen alla nostokölin asentamiseksi löytyi pari senttiä ennen kuin sarjat ottivat kiinni ketjutaljojen kannatinparruun.

Vanhojen syntien sovitus, osa 2

Kuten aiemmin tunnustin, lyijykölin asentaminen veneen alle kauan sitten ei mennyt niinkuin Strömsössä. Vene oli päässyt heilahtamaan ja lopputuloksena lyijyköli ehkä 6 milliä veneen keskilinjasta styyrpuurin puolella. Varsinainen syy, miksi näin pääsi tapahtumaan oli, että aukko lyijykölin keskellä oli noin 10 mm leveämpi kuin kölilaatikon leveys. Eli kun olin asentanut kölilaatikkoon tiukasti istuvat pystytuet, joiden piti asemoida lyijyköli juuri oikein, sillä olikin 5 mm liikkumavaraa molemmin puolin. Aiemmin pohdiskelin, olisiko tapahtuneella jotain vaikutusta veneen asentoon, mutta aiheutuipa tuosta toinenkin potentiaalinen ongelma, jota nyt ryhdyin ratkomaan.

Nostokölin ollessa alhaalla sillä olisi nyt styyrpuurin puolella sivuttaistuki 15 cm korkeammalla kuin oli tarkoitus. Hätävarjelun liiottelua tai ei, mielestäni tuo ei ollut hyvä juttu ajatellen sitä vääntöä, joka purjehtiessa kohdistuu nostoköliin ja ennenkaikkea sen niveleen lyijykölissä. 

Kölilaatikon ja lyijykölin poikkeama styyrpuurissa alta katsottuna

There was a small deviation of the desired position on lead keel under the oak keel

Olin jo aikanaan päättänyt kompensoida tuon siirtymän käytössäni olevalla 4 mm alumiinisoiron pätkällä.

Mittasin köliaukon pituuden ja katkaisin soirosta sen mukaisen pätkän. Kiinnitin soiron puristimilla köliaukon styyrpuurin sisäpinnan alareunaan ja porasin alhaalta viistottain 3,5 mm reiät alumiinin läpi lyijyyn 4 mm ruuveja varten; seuraavaksi otin soiron vielä pois paikoiltaan ja tein ruuvinreikiin syvät senkkaukset hieman vinottain asennettavien ruuvien kantoja varten. 

Senkkaukset alumiinisoiron ruuveja varten 

This aluminium bar was used to compensate 

the lead keel deviation under the wooden keel

Soiro takaisin paikalleen ja ruuvit kiinni lyijyyn vaseliinia liukuvoiteena käyttäen. Hyvin toimi, eikä tiukaksi kierrettyä ruuvia pystynyt käsivoimin kääntämään yhtään enempää, mikä tarkoitti, ettei ollut riskiä siitä, että ruuvi alkaisi pyöriä jengoillaan ja kiinnityksestä tulisi hutera. Ruuvinkantoja piti senkkauksista huolimatta vielä hiukan tasata aluksi rälläkällä ja lopuksi viilalla, jotta ne eivät raapisi nostokölin pintaa. 

Nyt on styyrpuurissakin tarvittava tuki 

Now the centerboard has equal support down 

at the bottom of the lead keel on both sides of the boat

Päätin vielä varmistaa, että kölilaatikon vaneripinnat saavat riittävän suojauksen vettä vastaan, vaikka vaikutti siltä, että rakentamisvaiheessa kaikki nuo pinnat oli jo käsitelty epoksilla. Maalasin patterisiveltimellä alakautta niin korkealle kuin yletyin kölilaatikon sivut ja lyijykölin aukon sivut ensin kerroksella Hempelin Underwater Primeria ja sitten päälle myrkkymaalin.

Vain yhden pultireiän tähden

Nostokölin nivelen muodostaa lyijykölin etuosaan sijoittuva pultti, joka kulkee nostokölin läpi. Pultin paikka kölissä ja nostokölissä on piirustuksissa tarkasti määritelty. The Art of Boatbuilding-videosarjassa Bob Emser porasi ensin reiän nostoköliin. Sitten toiselta puolelta reiän lyjyköliin sen aukkon saakka ja lopuksi toiselta puolelta vastaan samaan kohtaan. Jotta tuo onnistuisi, täytyy mittausten olla erittäin tarkkoja ja poraussuunnnan sekä pysty- että vaakasuunnassa täysin oikea.

Ajattelin välttää tuossa metodissa uhkaavat virheet ja päätin nostaa nostokölin paikalleen maksimiasentoonsa kölilaatikon sisään ja porata sitten yhdellä kertaa koko hoidon läpi. Noudattaen ”man tar vad man har” -keittiöreseptiä olin löytänyt nostokölin akseliksi sopivan pultin ”miljoonalaatikostani". Se oli päätynyt sinne kun vierailimme parikymmentä vuotta sitten veneellämme Vestervikingillä Pirttisaaressa, missä tarjoutui mahdollisuus tutustua Erik Jonassonin telakkaan, missä Vesterviking oli rakennettu. Tuon rakennusvajan perukoilta telakkaa tuolloin pyörittänyt Erik Jonassonin poika, Ola Jonasson kaivoi esiin laatikon, jossa oli säilynyt yli 40 vuotta aiemmin rakennetun veneemme rakennustarvikkeita. Laatikko siiirtyi sitten omistukseeni. Siinä oli mm. puolisen tusinaa haponkestävästä teräksestä valmistettuja 16 mm pultteja, joista pari oli parikymmentä senttiä pitkiä. Tuollainen pultti päätyisi nyt nostokölin akseliksi. Autotallista löytyi myös kovasta muovista valmistettuja sähköasennusputkia, sisämitaltaan 16 mm. Niistä syntyisi epoksiin valaen oiva laakeripinta nostoköliin pulttiakselille!

Nostokölin paikalleen saamisessa tarvittiin taas tunkkia. Eihän tuo nyt aivan valtavia painanut, sisään valettuine lyijypainoineen vajaat 20 kg, mutta nostoasento veneen alla oli sen verran hankala, että käsin nostaminen ei meikäläiseltä onnistunut. Hyvin se tunkilla sitten nousi paikalleen. Kun köli oli täysin sisässä ja sen alareuna lyijykölin tasalla, oli aika ryhtyä poraamaan reikää akselille 

Nostoköli täysin sisällä kölilaatikossa 

Centerboard is fully inserted in  the trunk

Ensin piti vielä varmistaa, että nostoköli oli pitkittäissuunnassa tarkalleen oikealla paikallaan. Liikkumavaraa etu- ja takapäässä oli vain sentin verran ja virhe aiheuttaisi, että köli tarttuisi alas laskettaessa kiinni takareunastaan.

Mittasin piirustuksiin merkityn reiän paikan, valitsin 16 mm poranterän, jonka tyrkkäsin vaseliinipurkkiin, tarkistin suoralla kulmalla ja vatupassilla poran asennon ja aloitin poraamisen. Poraamisessa piti käyttää hiljaista pyörimisnopeutta ja vähän väliä sivellä terä uudelleen vaseliinilla kiinni juuttumisen välttämiseksi. Poraaminen onnistui hyvin ja tuota pikaa poranterä putkahti ulos toiselta puolelta lyijyköliä.

Akselipultin kiinnittäminen lyijyköliin työllisti aivonystyröitä. Pultin yläpää oli puolipallon muotoinen, eli siitä ei pystynyt mitenkään kääntämään pulttia. Pultin pituudesta johtui, että se piti katkaista, joten alapäässä ei siten ollut mitään kierteitä, eikä minulla ollut mahdollisuutta tehdä kierteitä katkaistuun osaan. Eli alapäähän ei ollut mahdollista saada mutteria. Aikani pähkäiltyäni keksin ratkaisuksi mitoittaa pultin siten, että kun pallopääosa on upotettu sille tehtyyn syvennykseen lyijykölin pinnan tasaan, pultti ulottuisi toisella puolella pinnan tasalle. Poraisin pultin päähän poikittain 5 mm reiän, johon sijoittuisi 5 mm kierretangon n. 2,5 cm pitkä pätkä.

Idea olisi, että lyijyköliin olisi helpppo taltata matala syvennys 5 mm tangonpätkää varten, toisella puolella pulttia 50 mm pitkä, toisella puolella 5 mm pitkä. Pultti työnnettäisiin paikalleen ja kierretangon pätkä uitettaisiin sille varattuun reikään sen 50 mm pitkön syvennyksen puolelta. Lopuksi syvennykset täytettäisiin epoksikitillä. 

Suunniteltu pultin kiinnityssysteemi

How to keep the centerboard bolt in place 

when there are no threads and nut

Näin oli suunnitelma, mutta sitten se toteutus…. Olin mitannut lyijykölin paksuuden sen alalaidasta ja saanut tulokseksi 150 mm, joten olin jo etukäteen katkaissut pultin 150 mm pituuteen. Reiän porattuani työnsin pultin paikoilleen ja huomasin sen jäävän väistämättä toista senttiä lyhyeksi, vaikka otetaan huomioon pallopään upotus pinnan tasoon. Syykin selvisi. Olin olettanut, muistellut, jne. lyijykölin profiilin olevan suorakulmainen, mutta eihän se ollut, vaan alaspäon kapeneva. Eli pultin sijainnin kohdalla, 8 cm kölin alalaitaa ylempänä se oli jo parisen senttiä paksumpi.

Pallopään upottaminen niin syvällle kölin sisään, että toinen pää asettuisi pinnan tasoon ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Kaupungissa oli autotallissa toki vielä pari 20 cm pitkää pulttia, mutta en halunnut tuollaisen mokan vuoksi lähteä niitä hakemaan. Löytyisikö jokin muu ratkaisu? ”Hädässä keinot keksii” sanoo suomallainen sutkaus. Minähän voisin porata pultin päähän 4 mm reiän ja sitten kierteittää sen 5 mm pulttia varten. Siihen juuri sopivan pituinen pultti riittävän ison, eli yli 16 mm aluslevyn kanssa siten, että ne jäävät hieman lyijykölin pinnan sisään.

Tein sitten tällaisen ratkaisun, mikä edellytti halkaisijaltaan 25 mm syvennysten tekemistä lyijykölin sivuihin sekä pallopäätä että aluslevypäätä varten. Sopivalla poranterällä nämäkin syntyivät, kunhan olin ensin tehnyt porattuun 16 mm reikään puutulpat, jotka keskittivät 25 mm poranterän ja estivät terän vaeltelua puolelta toiselle.

Sähköputken uuskäyttöä

Kun ensimmäisen kerran olin asentanut nostokölin nivelpultin paikoillleen ja kokeillut laskea kölin ala-asentoonsa, olin havainnut, että se laskettaessa jossakin vaiheessa kaikesta mittailusta huolimatta otti hieman kiinnni kölilaatikon takaosaan. Kysymys oli muuutamasta millimetristä, mutta miten korjata asia? Yksinkertaisiintaolisi siirtää kölipultin reikää nostokölissä muutaman millimetrin taaksepäin. Tuohan oli hyvinkin mahdollista tehdä, koska reikää joka tapauksessa piti laajentaa sen verran, että 16 mm sisämitan sähköputken pätkä mahtuu siihen, liimattavaksi epoksilla kiinni. Samalla voisi laajentaa reikää muutaman millimetrin kohti kölin takareunaa. Kun tästä johtuva tyhjä tila täytettäisiin saostetulla epoksilla se tiivistäisi vaneripinnat vesitiiviiksi ja samalla myös liimaisi putkenpätkän paikoilleen ikuisiksi ajoiksi.

Karhensin sähköputken ulkopinnan kuusikymppisellä hiekkapaperilla ja puhdistin sen asetonilla. Liimaus epoksilla tapahtui ohjeiden mukaan: ensin saostamatonta West System epoksia ja sen imeydyttyä jonkin aikaa nostokölin vaneriin, täytettiin tyhjä tila huolellisesti käyttäen saostettua epoksia. Liimauksen kuivumisen ajaksi hyödynsin nivelpultista yli jäänyttä palaa pitämään sähköputken pätkän paikallaan ja estämään epoksin pursuamista sähköputken sisäpuolelle. Liimauksen kuivuttua seuraavana päivänä sahasin sähköputkesta ylimääräisen pituuden pois ja samalla ylimääräiset epoksipurskeet. Vielä jälkien korjailu myrkkymaalilla ja nostoköli oli valmis asennettavaksi lopullisesti paikoilleen. 

Nivelakselin laakeripinta nostokölissä

Bearing of the centerboard trunk bolt

Kölin ylälaitaan kiinnitettyyyn lenkkiin piti kuitenkin ensin kiinnittää köysi, joka pujotettiin kölilaatikon ja lyijykölin läpi yläkautta. Tuolla köydellä säädellään nostokölin korkeutta ja se olisi myöhemmin erinomaisen hankala kiinnittää kölin ollessa jo paikallaan.

Valoa reijälle

Asetin nostokölin alakautta paikoilleen siten, että alakulma nojasi lattiaan ja etukulma, jossa nivelakselin reikä oli, asettui suunnilleen lyijykölin reiän kohdalle. Ajattelin, että pystyisin kölipulttia työntelemällä löytämään nostokölin reiän ja työntämään sitten pultin läpi. Helpommin sanottu kuin tehty. Kun olin varmaankin puoli tuntia nysvännyt yrittäen saada pultin läpi reiästä, totesin, että nostoköli on pakko saada ensin juuri oikealle paikalleen, jotta pultin voi työntää läpi. Kävin hakemassa mökistä tehokkaan taskulampun, jonka viritin antamaan valoa reiän läpi kölin toiselta puolelta. Nyt näin tarkoin, koska nostokölin reikä asettui oikealle paikalleen. Pienillä liikkeillä nostokölin paikkaa korjaillen reiät lopulta muodostivat yhden ”kynnyksettömän” putken jonka läpi pystyin työntämään nivelpultin.

Vielä piti saada pultin toiseen päähän 5 mm pienempi pultti aluslevyineen osumaan kierteitettyyn reikään ja kierrettyä tiukasti paikalleen. Sekin otti aikansa, mutta onnistui. Alkoi nivelpulttiprojektin viimeinen vaihe. Sekoitin aimo kasan Plastic Paddingia ja täytin sillä pulttien kolot kölin molemmillla puolilla. Kitin kovetuttua ajoin ylimääräiset pois rälläkällä ja nostokölin asennus oli valmis. 

Nostoköli valmiina paikoillaan

Centerboard in place

Nyt piti vielä määritellä nostokölin asento silloin kun se on piirustusten mukaiset 55 cm alhaalla lyijykölin alapinnasta mitattuna. Tilaa oli sen verran, että laittamalla hieman tukia nostokölin alakulmaan sain kölin asettumaan tarkoitettuun korkeuteen. Aiemmin kölilaatikon kautta pujotettu köysi piti kiristää tiukalle ja laittaa siihen merkki kölilaatikon yläreunan kohdalle. Tuohon kohtaan tehty solmu tulee aikanaan toimimaan stopparina köyden kulkiessa kölilaatikon kannen läpi. Näin lyijyköli ei pääse vahingossa putoamaan hervottomasti ulos pystyasentoon.

Ettan vai suksivoide?

Nostokölin asennuksessa veneen allla könytessäni havaitsin pohjalautojen parin halkeaman avautuneen hieman lisää kesäkuuun helteisinä päivinä. Kun vene oli nyt 40 cm korkeammalla kuin aiemmin, oli halkeamien tilkitseminen huomattavasti helpompaa kuin jos sen jättäisi tehtäväksi kun vene on taas laskettu ketjutaljojen varaan. Tuumasta toimeen! Ettan purkin pohjalla oli vielä riittävästi tavaraa näiden halkeamien tilkitsemiseen. Siinä seläläni työskennellessäni tuki yhtäkkiä mieleen, että missä olen nähnyt täsmälleen samanlaisen koostumuksen omaavaa tavaraa, jossa sitä paitsi on samanlainen tervan tuoksu. Alitajunta teki tehtävänsä ja esitteli vastauksen: Puusuksien perus-tai pohjavoide! Pitääpä tutkia hintasuhde. Aion joka tapauksessa kaivaa omat vanhhat suksivoidevarastoni ja katsoa löytyykö sieltä tuollaista tavaraa.

Halkeamien tilkitsemisen jälkeen lähtivät Ettan - tahrat halkeamien ympäriltä helposti tärpätillä. Nyt olisi vesilinjan alapuoleisen alueen aika saada viimeiset maalikerrokset aiempien kolmen lyijymönjä-kerroksen päälle. Aloitin oheiden mukaisesti runsaasti ohennetullla Underwater Primerillä, mitä seurasi kaksi kerrosta ohentamatonta. Näiden kuivuttua aloitin Ecopower Cruise myrkkymaalin maalaamisen. Sen ohjeissa kehotetaan käyttämään hengityssuojainta, jos tila ei ole kunnolla tuuletettu. Arvelin 15 cm raon venetallin seinien ja maanpinnan välissä tarjoavan riittävän tuuletuksen. Enkä siksi käyttänyt hengityssuojainta. Olisi kannattanut. Maalaus onnistui huoparullaa käyttäen hyvin, mutta koko seuraavan päivän kärsin kunnon kankkusta muistuttavasta huonosta ja voimattomasta olosta.

St. Nikolain knaapit

Maalaustöiden valmistuttua tältä erää ryhdyin valmistamaan knaapeja veneeseen. Näitä tarvittaisiin kuusi kappaletta. Kaksi maston molemmin puolin keulalaipioon kiintettyinä ja yksi knaapi perän molemmin puolin skantäkin päälle kiinnitysköysiä varten. Laipioon tulevissa knaapeissa, johtuen niiden sijoituksesta paksun jalavalistan alapuolelle, pitää rungon korkeus olla 60 cm luokkaa, jotta nostinköydet mahtuu hyvin kiertämään knaapeihin.

Knaapien materiaalina käytin liki 200 vuotta meressä lionneen venäläisen sotalaivan St. Nikolain tammilankunn palasta. Tuon lankun oli merestä nostanut sukeltajaystäväni aikana, jolloin hylyissä saattoi käydä ja tuoda niistä tavaraa ilman rangaistuksia. Nykypäivänähän tuo ei ole enää mahdollista - hyvä niin.

Käytin mallina M-Yachtsilta saamassani mastossa ollutta knaapia ja piirsin äääriviivat puun pintaan. Totesin, että tarkalla sahauksella tuosta lankunpalasta syntyisi juuri ja juuri tarvittavan kokoiset kappaleet jatkotyöstettäviksi. Sahasin palaset irti ensin pöytäsahalla ja sitten kunkin palasen halki vannesahalla.

Yllätyksiä tässäkin tuli, pariin palaan oli jäänyt puun sisällä olevat isot oksat ja halkeamia. Näitä kohtia jouduin sitten korjailemaan epoksilla. Korjausten kuivuttua piirsin ääriviivat vielä niihin puolikkaisiin, joissa piirustusta ei ollut. Ensimmäisenä vaiheena oli sitten porata 14 mm poralla reiät niihin kulmiin, josta knaapin sakarat irtoavat rungosta. Sen jälkeen ajoin vannesahalla ääriviivoja pitkin knaapien muodot esiin ja tarkensin tulosta sakaroiden kohdalla raspilla. Rungon sivut ajoin pyöreiksi yläjyrsimellä. Lopputulokseen olin oikein tyytväinen. Kukspa olisi uskonut, että uponneen sotalaivan lankunpätkän sisältä löytyy tällaisia.

Knaapeja St Nikolain tammesta

Cleats made of oak from Russian war ship having 

been submerged over 200 years

Kölilaatikolle kantta

Kölilaatikko oli avoin yläpäästään, ja sille piti asentaa kannet, jotka olin jo aiemmin tehnyt ja lakannut 8 kertaa. Kansien kautta olisi jatkossa ainoa mahdollisuus päästä tarvittaessa käsiksi nostoköliin, joten ne piti tehdä helposti irroitettaviksi. Tarkoittaa, että ruuveja, joilla kannet kiinnitettiin kölilaatikon reunoihin päältäpäin ei tulpattu, vaan ruuvien päät jätetään näkyviin. Käytin samoja pronssiruuveja , joita olin käyttänyt lattioiden kiinnittämisessä, yhtenäisen ilmeen vuoksi. Nostoköli oli jo aiemmin tuettu alapuolelta täysin sisällä-asentoon. Nostokölin korkeutta säätävä köysi tulee kölilaatikon korkeamman osan kannen läpi siihen poratusta reiästä, jonka paikan määrääminen aiheutti hieman pohdintaa.

Jos reiän tekee tarkalleen nostokölin yläpinnassa olevan terässilmukan kohdallle, saattaa kölin nostamisesta ensimmäiset parikymmentä senttiä ala-asennosta tulla hankalaa, koska silmukka ja sen mukana nostoköysi siirtyy kannen reiästä takaviistoon. Jos reiän taas tekee ala-asennosta nostamisen helpottamiseksi kölin takaosaan, tulee vaikeuksa saada vedettyä köli täysin ylös, koska viimeiset sentit nostoköyden veto suuntautuu vinosti taaksepäin, eli nostolenkki ei nouse reiän kohdalle. Pantiin kirkko melkein keskelle kylää ja reikä hieman teräksisestä nostolenkistä taaksepäin.

                                                                  Nostokölin köysireikä

                                                        Centerboard will  be lifted by rope

Köli lukitaan ala-asentoonsa nostoköydessä olevallla solmulla, joka pysähtyy reikään. Ylä – asentoon se lukitaan sitomalla nostoköysi kölilaatikon paapuurin puolelle ruuvattavaan knaapiin.

Vihoviimeisiä siveltimenvetoja

Aika monet pinnat odottivat viimeisiä maali-tai lakkakerroksia. Aloitin sarjoista ja skantäkeistä, jotka saivat 7. ja 8. kerroksen Epifanes-lakkaa, välihiontoineen Mirkan 320 grit hiomahuovalla. Nyt pinta alkoi näyttää todella hyvältä. Eihän siitä mitään flyygelipintaa tullut, ainakaan toistaiseksi, sellainen edellyttäisi vielä useampia hiontoja ja puolentusinaa uutta kerrosta näiden päälle. Mutta minun silmälleni tulos näytti oikein tyydyttävältä. Viimeisen lakkakerroksen saivat myös takakannen reunan billinga-lista sekä rustirautojen päällä veneen sisäpuolella olevat tammilistat.

Jatkoin keula-ja takakansien maalaamisella. Niissä olikin enemmän esityötä, sillä en ollut suojannut niitä sitten edellisen pinnan kuivumisen muutama kuukausi sitten ja jonkin verran tahroja ja kolhuja pintoihin oli tullut. Niiden poistaminen vei aikansa ja tarvittiinpa muutamaan kohtaan vielä paikkamaalaus ennen lopullista ylimaalausta. Ylimaalauksen Epifanes Yacht Enamel-maallilla tein käyttäen levitykseen vaahtomuovitelaa ja tasoitukseen vaahtomuovisivellintä. Todella hienosti kiiltävä maali ei anna mitään epätasaisuuksia pinnassa anteeksi. Työskentelytallin led-lamppujen valossa lopputulos näytti hyvältä, mutta kun vene siirrettiin myöhemmin ulos auringonpaisteeseen paljastui, että enempi hiominen ei olisi ollut pahitteeksi kympin arvoisen pinnan aikaansaamiseksi. Tämän kanssa on nyt vaan sitten elettävä.

Kansimaalin kuivuttua saatoin teipata kannen reunalistojen vierestä ja antaa myös reunalistoille viimeiset kaksi lakkakerrosta.

Sisällä veneessä oli vielä maalattava kölilaatikolle viimeinen valkoinen pinta ja myös tehtävä paikkamaalauksia peittämään lakka-ja epoksiroiskeiden paikkoja valkoisen maalin päällä. Korjauksista tuli kyllä huomaamattomat. Myös peräsimen vedenpäällinen osa sai viimeisen maalipinnan. Sen jälkeen piti vielä arvioida, miten vesilinjan saisi jatkumaan peräsimeen siten, että se näyttäisi sivusta katsottuna suoralta. Ahtaasta työskentelytilasta johtuen pystyin vain arvioimaan linjaa takaviistosta reilun metrin päästä. Aikani tiirailtuani otin riskin, merkkasin vesilinjan maalarinteipillä ja maalasin peräsimen vedenalaisen osan myrkkymaalilla. Kun vene sitten aikanaan otettiin ensimmäisen kerran ulos rakennustallista, saatoin huokaista helpotuksesta. Vesilinja jatkui veneen kyljistä peräsimeen juuri niin kuin oli tarkoitettu.

Kun sitten kaikkkien maalausten ja lakkausten kuivuttua pääsin poistamaan lukuisia sinisiä suojausteippejä veneen pinnoilta, saatoin havaita, että valitsemani ”strategia”, että veneen värimaailma tulee muodostumaan vain valkoisesta pohjasta (vedenalaista eliönestomaalia lukuunottamatta) ja sen päällä erilaisten puulaatujen lakatuista pinnoista, toimi juuri niin kuin oli tarkoitettu. Valkoista pintaa vasten tulivat eri puulaatujen ominaisvärit ja -kuviot hienosti esiin. 

Väristrategia toteutuu

True colours

Yhteensopimaton pari

Jo aiemmin olin huomannut, että Epifanesin öljymaalin kuivuminen Sikafleksin päältä kestää toivottoman kauan. Kun nyt viimeisten maalaamisten yhteydessä kokeilin vetää sormella pitkin takakannen laipion ja veneen laidan välistä Sikaflex -tiivistystä, sain sormenpääni aivan valkoiseksi. Maali ei ollut kuivunut alkuunsakaan. Kun tällaisia paikkoja veneessä oli useita, niin eihän tilannetta voinut tuollaiseksi jättää. Ajattelin kokeilla ko. paikkojen päälle maalaamista kaksikomponenttimaalilla, joko polyuretaani-sellaisella tai Hempelin Light Primer epoksimaalilla. Päätin kuitenkin kysyä vielä neuvoa Sika Oy:n kuluttaja-neuvonnasta.

Kun sitten lopulta sain yhteyden neuvontaan, sieltä myönnettiin, että todellakin öljymaalin kuivumisessa Sikaflexin päällä on ongelma, jonka nimi on alkydi. Paitsi että se ei kuivu Sikaflexin päällä, se myös pehmentää Sikaflexiä. ( Samaa olen kuullut Sikaflexin ja pellavaöljyn yhdistelmästä, vaikka eihän pellavaöljyssä ole alkydeja!) Ei kuluttajaneuvonnalla ollut antaa pomminvarmaa keinoa asiaan, mutta kehoittivat kokeilemaan ehdottamaani kaksikomponenttimaalia ja myös kertomaan heille tuloksista.

Näin tein, käyttäen kaksikomponenttista polyuretaanimaalia ja todellakin, maalin kuivuttua Sikaflexin päällä se oli kuiva. Kerroin sitten tuloksesta myös valmistajalle.

Kohta, jossa Sikaflex oli myös valkoisen öljymaalin alla, oli keulakannen ja reelinkilaudan (siis ylimmän runkolaudan) liittymäkohta. Tuo kiilamainen liitos vanerikannen ja tammisen reelinkilaudan välillä oli täytetty ulkoreunassa vajaan sentin paksuisella Sikaflex – kerroksella ja maalattu Sikaflexin päälle valkeaksi. Teippasin kannen varvaslistan uloimman reunan ja reelinkilaudan yläreunan suojaan maalinroiskeilta ja maalasin väliin jäävän vanerikannen ulkoreunan ja Sikaflex-tiivistyksen kaksi kertaa 2 - komponentti polyuretaanimaaalilla.

Kun maali oli kuivunut oli uusi teippaustehtävä edessä. Nyt lopultakin pääsisin lakkaamaan ylintä, tammista kauniisti Herreshoffin mallin mukaan tehtyä reelinkilautaa. Teippasin lakattavan laudan kohdan ylä-ja alapuolelta pinnat suojaan lakkaukselta koko veneen matkalta ja vedin vielä kertaalleen hiomaani tammilankkuun ensimmäisen kerroksen 50 % BrushThinnerillä ohennettua Epifanes öljylakkaa. Seuraavina päivinä nuokin laudat veneen molemmin puolin saivat kahdeksan kerrosta Epifanes-lakkaa pintaansa.

Sovitusta ja tiivistystä

Kuten aiemmin olin kertonut, olin mielestäni kehittänyt ratkaisun keulalaipion luukun avaamiseksi. Ongelmahan oli, että luukun ja maston väli on niin ahdas, että luukkua ei voi liu’uttaa sivulle pois, koska se törmää istuintason sisäreunaan. Olin tilannut Toplichtiltä Saksasta tarvittavat vetosalvat (toggle fasteners) ja nyt piti ryhtyä asentamaan niitä.

Kun avasin paketin, huomasin heti, että toimitetut salvat olivat eri malliset kuin ne, jotka mielestäni olin tilannut. Erona oli, että nämä salvat lukitsivat samassa tasossa olevat kappaleet yhteen, kun olin mielestäni tilannut sellaiset, joilla voi lukita 90 asteen kulmassa olevia tasoja – eli tässä tapauksessa istuimen vaakatason laipion pystytasoon. Tarkistin tilauslistasta ja totesin, että virheen tekijää voisi etsiä peilistä. Purjeveneen kajuutan hämärässä matkapuhelimeen näpyttelemässäni tilauslistassa oli virhe, joten reklamoinnin saattoi unohtaa.

Aivonystyrät töihin ja pian olin kehittänyt ratkaisun, jolla pystyisin sittenkin hyödyntämään toimitetut helat. Tarvittiin vain muutamia apulistoja sekä istuimen pohjaan, että istuimen jalava-kannattajariman alalaitaan laipion kyljessä. Nepä oli hetkessä tehty ja kiinnitetty suunniteltuihin paikkohin ja pääsin kokelemaan istuimen irrottamista ja kiinnittämistä. Toimi juuri tarkoitetulla tavalla! Kun salvat olivat kiinni, pysyi istuin paikallaan yhtä hyvin kuin muut kolme paikoilleen ruuuvattua istuinta. 

 Pystysalvat toimivat!

Toggle fasteners under foremost starboard seat. 

The seat has to be lifted off to be able to 

take the bulkhead hatch door out from behind the mast

Laipion luukun tiivistäminenen oli seuraavaksi vuorossa. Sitä varten olin varannut Motonetista 10 mm x 3 mm solukumista yleis-tiivistysnauhaa ja tilannut Toplichtista neljä sulkijasalpaaa aluslevyineen. Olin etukäteen miettinyt, että joutuisin tekemään luukkuun kiinnitettäville aluslevyille reunuslistojen paksuiset, n. 6-8 mm korokepalat, jotta salpoihin saataisiin tarpeeksi puristusta sulkemaaan luukku vesi-ja ilmatiiviisti. Salpojen sulkijavivut oli tarkoitus ruuvata n. 6 mm paksujen reunuslistojen päälle.

Liimasin solumuovitiivisteet ensin kaksikerroksisen luukun päällimmäisen levyn sisäpinnalle ja sitten niihin tammilistoihin, joihin sisempi levy tukeutuu. Näin luukkuun tuli kaksinkertaiset tiiivisteet.

Kaksinkertainen tiivistys luukussa

Double sealing of bulkhead hatch cover 

Kun sitten sovitin luukkua paikoilleen ja mittailin salpojen paikkoja, totesin, että tiivisteet nostavat luukkua laipion pinnasta sen verran, ettei mitään ainakaan paksumapaa korotusta tarvita salpojen aluslevyille. Mittailujen ja kokeilujen jälkeen lopputulos oli, että auton pissapoikaneste - kanisterista leikatut kaksi millinohutta korokelevyä per aluslevy riittivät tekemään luukusta tiiviin sillä tavalla kuin oli tarkoitettu. Lopuksi ruuvasin Ruotsin Veteranbåtsgodis-sivustolta tilaamani hienon tiikisen vetonupin luukun oikeaan reunaan helpottamaan avaamista ja sulkemista. 

Luukun messinkisalvat ja tiikkinuppi

Hatch cover hinges in brass

Tein myös perälaipion luukkuun sulkijasalvat, pienet sellaiset mahongista. Ne vain pyöräytetään kiinni ja auki perälaipion luukun pystysivujen päälle.

Lattiaongelmia

Lehtikuusesta tehtyjen lattialautojen Danish Oil-käsittelystäoli kulunut puolitoista vuotta ja edelleen laudat olivat aivan tahmeat. Sellaisiksi niitä ei voinut jättää, koska ne välittömästi keräsivät kaiken mahdollisen lian pinnalleen. Villasukat, joillla liikuskelin avotilassa tarttuivat kiinni lattiaan kuin se olisi ollut vastatervattu katto. Mikä neuvoksi? Aluksi testasin tärpätin vaikutusta. Puunasin innolla tärpättirievulla laudan pintaa ilman merkittävää vaikuutusta. Ei lähtenyt lika eikä tahmeus.

Seuraavaksi siirryttiin järeämpiin aineisiin, asetoni korvasi tärpätin. Runsaasti asetonia käyttämällä alkoi lika irrota lautojen pinnoista, mutta lautojen pinta jäi yhtä tahmeaksi kuin aiemmin. Päätin hylätä FB:n Haven 12.5 - ryhmässä esitetyt varoitukset, että lattioiden lakkaaminen tekisi ne vaarallisen liukkaiksi purjehdittaessa.

Jos lakkaaminen ratkaisisi ongelman ja jos kokisin, että lattiat olisivat todellakin epämukavan tai jopa vaarallisen liukkaat märkinä, voisinhan aina tehdä viimeisen lakkauskerroksen Hempelin kyseiseen tarkoitukseen kehittämällä liukastumisenesto - lakalla.

Kokeilin ensin yhteen lautaan 50 % tärpätillä ohennettua Epifanesin öljylakkaa. Sen kuivuttua pinta oli vielä hieman nahkea, mutta ei enää ollenkaan samalla lailla tahmea kuin aiemmin. Toisen 100% lakkakerroksen jälkeen tahmeus oli kokonaan poissa. Ongelmaan löytyi siis ratkaisu. Epifanes -lakkavarastoni alkoi olla aika ohut, joten päätin siirtyä Unica Record puolihimmeään, nopeasti kuivuvaan polyuretaanilakkaan jota hain Virkkalan K-raudasta. Epifanesin täydentäminen olisi merkinnyt noutomatkaa Helsinkiin saakka. Kaksi sivelyä lattioiden yli tuotti toivotun lopputuloksen.

Koivunsiemeniä

Masto tarvitsi vielä kaksi kerrosta lakkaa päälleen. Kun edessä vaikutti olevan poutapäivä, noudin maston säilöstä talon alta pukeille venetallin eteen lakkaamista varten. Pinnan karhensin Mirkan 320 hiomahuovalla ja poistin pölyn tahmaliinalla. Varustauduin vaahtomuovisiveltimellä, kertakäyttö-nitriilikäsineillä ja pahvisella kahvimukilla, jonka olin havainnut toimivan ihan hyvin lakka-astiana. Mukiin kaadetaan kulloinkin tarvittava määrä lakkaa lakkapurkin pohjaan tehdystä pienestä reiästä. Tämänkin konstin oli minulle opettanut legendaarisen maalikauppa Remoxin pitäjä Kruunuhaassa. Eli lakkkapurkkia ei pidä avata kannesta, vaan pohjaan lyödään puukolla kaksi reikää vastakkaisiin reunoihin. Toinen lakan valuttamista varten, toinen ilmareiäksi tyhjentyvään purkkiin. Kun tarvittava määrä lakkaa on valutettu astiaan, suljetaan nuo reiät tiiviisti maalarinteipillä. Näin lakka hapettuu huomattavasti hitaammin kuin jos purkin kannen avaa.

Maston lakkaus oli varttitunnissa valmis ja jätin lakan kuivumaan auringonpaisteeseen. Hetkeä myöhemmin alkoi tapahtua. Kuluva kesä tullaan muistamaan poikkeuksellisen suurista koivunsiemenmääristä. Tyyni keli vaihtui tuulenpuuskiin ja pian oli vasta lakattu pinta koivunsiemenien kuorruttama. Hetken mietin, voisiko tilanteessa tehdä mitään, mutta sitten totesin, että pikaiset toimenpiteet vain huonontaisivat asiiaa. Joten annettaisiiin lakan kuivua rauhassa ja katsottaisiin sitten tilanne.

Eikä tässä vielä kaikki, kuten mainostekstissä näkee kerrottavan. Taivas vetäytyi parin tunnin päästä sen näköiseen pillveen, että kohta alkaisi sataa. Ajattelin yrittää pelastaa, mitä pelastettavissa oli, hain venetallista rullaan ohutta muovikalvoa, jollaisella remontissa suojataan seiniä ynnä muuta roiskeilta ja kiedoin sen maston ympärille. Kohta sitten alkoikin sataa.

Seuraavana päivänä tarkistin lopputuloksen. Koivun siemenet lähtivät suurimmaksi osaksi pyyhkäisyllä, jokseenkin jälkiä jättämättä lakan pinnasta, mutta tuuli oli riepottanut muovikalvoa sen verran, että vesi oli päässyt maston pinnalle. Lakkapinta oli nyt kostuneista kohdista täysin matta. Sitäpaitsi huomasin myös, että vaahtomuovisivellin ei sittenkään ollut oikea väline maston lakkaamiseen, tai sitten en ollut tarpeeksi varovainen sen käytössä. Lakkapinnassa oli turhan paljon valumia. Olin ilmeisesti ottanut siveltimeen kerrallla liikaa lakkaa. Kunnon hiomaurakka oli siis tiedossa ennen viimeistä lakkauskerrosta. Sen pystyisin kuitenkin tekemään mastoteltassa suojassa koivunsiemeniltä vasta sitten, kun Haven on siirretty sieltä ulos.

Steevin ja sen ympäristön koristelua

Nyt, kun keulasteevi oli maalattu neljään kertaan saatoin ryhtyä kiinnittämään keulan rustirautaa. Sen oli tehnyt M-yachtsin hovihankkija 3 mm haponkestävästä teräksestä Havenin piirustuksen perusteella ja olin maalannut sen Decoväristä hankkimallani pronssi -spraymaalilla. Lopputulos vaikutti, ainakin hiukan kauempaa katsottuna, pronssiselta keulahelalta. Suora metallinkappale piti ensin taivuttaa siten, että viitisen senttiä rustirautaaa kääntyisi steevin kärjen jälkeen kohti maston huippua. Tarkoituksena siis, että siihen kiinnittyvä vanttiruuvi ei joutuisi taivuttamaan rustirautaa keulastaagia kiristettäessä.

Kiinnitin rustiraudan Workmateen ja paukuttelin siihen isolla kumimoskallla silmämääräisesti oikealta vaikuttavan kulman. Pronssiruuvien miljoonalaatikosta löytyi sitten juuri oikeanlaiset viisi ruuvia rustiraudan kiinnittämiseen. Pian se olikin jo paikallaan Sikaflexilla steevin pinnasta eristettynä.

Seuraavaksi oli vuorossa fokkapuomin kiinnityshelan asentaminen steevin päähän. Piirustustuksia noudatettaessa steevin päähän kiinnitettäisiin itse valettu hieno pronssihela, joka muodostaa veneen keulan suuntaan avautuvan kiinntyskoukun fokkapuomille. Fokkapuomin päässä kuuluisi olla myöskin itse valettu hela, jonka lenkki pujotettaisiin steevissä olevaan koukkuun.

Tuollaisia heloja en tietenkään pystynyt itse valmistamaan enkä ryhtynyt niitä Yhdysvalloista tilaamaankaan. Sen sijaan olin kehittänyt oman viritykseni tähän kohtaan. Keulasteevin koukun tulisi muodostamaan 6 mm haponkestävä silmukkapultti, joka kierrettäisiin ja liimattaisiin epoksilla steevin päähän porattuun reikään. Pultin kierreosan pituus oli 5 cm, juuri sen verran, ettei se tullut steevistä läpi.

Silmukkkapultin lenkkiin olin tehnyt rälläkällä noin 5 mm levyisen aukon, josta fokkapuomin päähän kierrettävä ja liimattava vastaavanlainen silmukkapultti solahtaisi steevilenkin sisään. Periaatteessa aivan vastaava asetelma kuin piirustuksissa, mutta monta kertaa halvemmalla.

Porasin 6 mm silmukkkapultille 5 mm reiän keulasteeviin (5mm oli pultin paksuus kierteiden välistä mitattuna). Sivelin ohuella tikulla G-Flex epoksia reiän sisäpinnoillle ja pienellä siveltimellä silmukkapultin kierreosaan. Olin joskus lukenut, että tällä lailla kiinnitettynä, kierteistään epoksilla liimatttuna pultti kestäisi lähes samanlaisia vetovoimia kuin jos pultin reikä olisi porattu läpi ja toisella puolella olisi kiinnitysmutteri. Napautin vasaralla pultin pari millimetriä reikään sisään ja aloitin sen kiertämisen sisälle. G-Flex toimi vielä tässä vaiheessa jonkinlaisena liukasteena ja pultti kiertyi, sopivasti kiertämisvoimaa vaatien juurtansa myöten steevin sisään. Luulenpa, että mitkään fokkapuomin repäisyt myrskytuulessa eivät pysty sitä siitä irrottamaan.

Seuraavaksi kiinnitin pronssiruuveilla Sikaflexilla pohjustaen Ruotsista Veteranbåtsgodis-firmasta tilaamani pronssiset klyysit keulasteevin viereeen. Ne eivät olleet koolla pilatut, eivätkä tietenkään piirustusten mukaiset, Haven 12.5. erikoismalliset klyysit, mutta hyvin tehtävänsä ajavat ja aika hyvän näköisetkin. 

Steevin tienoilla heloittaa

Fittings around stem

Sitten olikin vuorossa näyttävimmän ja aidon Herreshoff-helan asentaminen, nimittäin keulakannen keskelle tulevan, Toplichtistä tilaamani ison pronssisen knaapin. Viritin narunpätkän tiukalle sarjojen yhtymäkohdasta keskelle keulasteeviä ja merkitsin keulakannen keskiviivan. Knaapin paikka on kolmannen ja neljännen kansikaaren välissä, mihin piti ennen kannen asentamista kiinnittää tukeva tammilankin pätkä knaapin alustaksi. Löysin taas ”miljoonalaatikosta” kiinnittämiseen sopivat neljä paksua pronssipulttia, joista kaksi oli kyllä millin-pari paksumpia kuin pronssiknaapin kiinnitysreiät. Reikien avartaminen poralla oli helppo nakki.

Asetin knaapin oikeaan paikkaan ja porasin reiät pulteille. Sitten alkoikin haastavin osuus. Jos olisi ollut mahdollista, olisi ollut helpointa jättää etummainen laipio laittamatta paikoilleen, kunnes knaapi on kiinnitetty. Silloin muttereiden kiertäminen knaapin kiinnityspultteihi tammilankun alla olisi ollut helppoa kuin heinänteko. Nyt sensijaan piti yrittää mahtua laipioon tekemästäni luukusta niin pitkälle kannen alle, että pystyi holkkiavaimella kiristämään pultit. Sitäpaitsi yksi neljästä pultista oli hieman alimittainen ja minun piti päästä ensin poraamaan senkkaus sen mutteria varten tammilankkuun. Lisää vaikeus- tai kipuastetta tuli siitä, että luukun alareuna oli viitisen senttiä lattiaa korkeammalla ja painoi muukavasti selkänikamien väliin, kun työasento oli selällään maaten.

En tietääkseni ole erityisen klaustrofobinen, mutta pari kertaa piti varmistaa, että pystyn taivuttelemaan itseni myös ulos keulakannen alta, ennenkuin lopulta uskalsin työntyä niin pitkälle, että pulttien kiristäminen onnistui. Vaimo tuli paikalle uskon vahvistajaksi ja pitämään ruuvimeisselillä kannen päällä pulteista vastaan meikäläisen kiristäessä niitä kannen alla. Lopputulos oli kyllä aika komea.

Aito Herreshoffin knaapi

Cleat in original Herreshoff style

Ja kun heloja asentamaan oli ryhdytty, laitoinpa myöskin airojen hankainten kantaosat paikoilleen. Samalla pääsin kokeilemaan, kuinka konstruoimani fokkaskuutin knaapisysteemi toimisi. Vaikutti toimivan. 

Hankaimen kantaosa paikoillaan paikoillaan 

Oarlock in place

 Fokan skuutin knaapi hankaimen kantaosassa

Jib sheet cleat in place attached to the oarlock. 

Easy to take out when oarlock is needed for rowing