Osa 3

   

Klikkaamalla väliotsikkoa pääset siirtymään suoraan lukemaan kyseistä aihetta

Deadwood #2

Ajattelin nyt sitten saman tien saattaa veneen ”alakerran” kerralla valmiiksi ja siirryin tekemään pienempää deadwoodia lyijykölin eteen. Materiaaliksi tarvittin 65 cm pitkä pala tammea. Palasen tuli olla riittävän leveä, vähintään 8 cm ja riittävän paksu, sillä tarvittava osa kaartui aika voimakkaasti. Puuvarastosta ei ensin sopivaa palaa löytynyt, mutta sitten muistin laminoineeni aikanaan kaksi leveää tammilankkua yhteen erästä toista tarvetta varten, joka ei sitten toteutunutkaan. Tuossa laminaatissa oli riittävästi kokoa jokaiseen suuntaan.

Tein osasta mallin kapalevystä. Kuinka ollakaan, perän deadwoodia varten tekemässäni mallissa oli täsmälleen sama kaari kuin keularangassa, joten pystyin käyttämään tuota mallia sellaisenaan. Deadwoodin alapinnan kaaren kanssa sensijaan olikin pohtimista.

Ratkaisuksi löytyi pitkä teräsviivain, jonka kiilasin lyijykölin alapintaan kölin ja lattian väliin asennetulla laudankappaleella. Viivaimen pystyin taivuttamaan 65 cm päähän kölin etureunasta siten, että syntyi tasainen, kauniisti kaartuva kaari. Tuon kaaren sitten piirsin viivaimen taakse asettamaani kapalevyyn. Nyt oli malli deadwoodista valmiina.

Tällä kertaa tehtävä palanen mahtuikin vannesahani aukkon, joten sahaaminen mallista siirrettyjä linjoja myöten oli helppoa. Aika monta sovitusta tässäkin silti tarvittiin ennen kuin deadwood istui tiiviisti kölipuun pinnassa ja keulan kaaren muoto tyydytti silmää. Kiinnityksen steevin alapintaan tein taas epoksillaliimaamalla, minkä lisäksi vahvistin kiinnityksen useammalla pronssiruuvilla.

Vanhojen syntien paikkailua

”Alakerran” valmiiksi saattamiseen kuului myös lyijykölin asennusvirheen paikkailu. Kuten aiemmin kerroin, kölin asennusvaiheessa oli jostakin syystä joko vene tai lyijyköli hieman liikahtanut. Huolimatta kölilaatikkoon laittamistani nostokölin paksuisista laudankappaleista, jotka ulottuivat lyijykölin läpi, se oli siirtynyt 5-6 mm keskilinjasta styyrpuurin puolelle. Lopputulema oli siis, että köli oli veneen paapuurin puolella tuon mitan verran sisempänä kuin kölipuun reuna ja styyrpuurin puolella vastaavasti jonkin verran ulompana. Kun kölivalun mitoitus ei aivan täsmännyt kölipuun leveyden kanssa jäi köli styyrpuurin puolella vain kolmisen millimetriä kölipuusta ulos. Aikanaan jää nähtäväksi, vaikuttaako tuollainen pieni siirtymä veneen asentoon mitään. Sen verran tekemäni virhe harmitti, että päätin siistiä molemmilla puolilla hieman asennusta. Keinoksi löytyi epoksipakkeli, jota olin tarkoitusta varten hankkinut Motonetistä. Motox kevytepoksi oli tuotteen nimi.

Hioin lyijykölin pinnan ja hyvin myös kölipuun osat, jotka jäisivät epoksitasoitteen alle. Kun siten avasin iskemättömät epoksipurkit, olikin vastassa yllätys. Kovetinosa oli jämähtänyt kovaksi kokkareeksi ja yläpinta oli sen näköinen, että siitä olivat nesteet haihtuneet. Päätin kuitenkin kokeilla, josko tuo kuitenkin toimisi ja yritin möyhentää tarvittavan kimpaleen paksulla teräslastalla ennen sekoittamista hartsiosaan.

Kun olin silmämääräistä mittausta käyttäen sekoittanut nuo ainesosat yhteen, huomasin, että kovetinkolkkareen alapuolella purkissa olikin juoksevaa kirkasta nestettä. Ilmeisesti kovettimesta nesteet olivatkin painuneet massan alle eivätkä haihtuneet taivaan tuuliin. Päätin varmistaa seoksen kovettumisen sekoittamalla osan tuosta nesteestä jo sekoitetuun massaan.

Epoksimassan levittämisestä teräslastoilla ei sinänsä ole paljon kerrottavaa. Ainoa jännittämisen paikka oli, kovettuisiko massa. Jos ei kovettuisi, edessä olisi aika inhottava työvaihe, eli kovettumattoman massan poistaminen tarkoin kölin sivupinnasta. Seuraavana aamuna tarkistin asian. Massa oli jähmettynyt kivikovaksi.

Ei kun nauhahiomakone laulamaan ja siistimään tasoitetta. Ainoa ongelma tässä hommassa oli, että onnistuin saamaan kolme Boschin nauhahiomakoneen 60 grit nauhaa poikki liitoskohdasta, eli tuon kohdan liimaus ei pitänyt. Saatta olla, että koneen käyttäminen maksiminopeudella ja liika painaminen hiottavaan pintaan kuumensivat nauhaa niin että liimaus petti. Tai sitten ko. nauhojen ”parasta ennen” päivä oli mennyt aikoja sitten.

Jatkoin vielä hieman epoksihommia täyttämällä takimmaisten kahden kölipultin syvennykset Plastic Padding-massalla. Tuon massan etuna on erittäin nopea kuivettumisaika ja tällaisen tarkoitukseen myös massan sitkeys ennen kovettumista. Vähemmän sitkeä massa ei pysyisi kiinni alaspäin aukeavassa läpimitaltaan vähintäänkin 30 mm kolossa valumatta ulos. Täytin kolot massalla ja lähdin iltapäivän kahvitauolle. Tauolta palattuani massa oli kivikovaa ja saatoin hioa nauhahiomakoneella sen kölin alapinnan tasoon.

Sitten(kin) maalaamista

Kun lyijykölin ja puukölin liitoskohdan epoksit oli hiottu, saivat deadwoodit perässä ja keulassa sekä kölin epoksipaikkaukset perättäisinä päivinä kolme lyijymönjäsivelyä.

Päätin maalata vesilinjan yläpuoliseen ulkolaitaan vielä neljännen kerroksen, vaikka aiemmin olin sitä mieltä, että tässä vaiheessa kolmekin riittäisi. Yksi syy päätökseen oli, että pelkäsin loppukeväällä ylälaitaan ja vesilinjaan vetämieni rajausteippien jämähtävän turhan tiukasti kiinni maaliin, jos ne saisivat olla paikoillaan seuraavan vuoden kesän vesillelaskuun asti. Jos nyt maalaisin neljännen kerroksen, voisin heti maalaamisen jälkeen poistaa teipit. Ensin piti veneteltassa kuitenkin tehdä täydellinen suursiivous pintojen imurointeineen.

Maalaamisen esityönä olin hionut vesilinjan yläpuolisen osan Mirkan 360 grit hiomahuovalla ja poistanut siitä jääneen vähäisen hiomapölyn tahmaliinalla.Tällä kertaa käytin maalauksessa ”rolling and ”tipping” – metodia. Tarkoittaa, että hieman ohennettu Yacht Enamel- maali levitetään vaahtomuovitelalla kerrallaan ehkä 40 x40 cm alueelle ja heti perään tasoitetaan pintaan jääneet kuplat vetämällä kevyesti alueen yli vaahtomuovisiveltimellä. Seuraava alue liitetään edelliseen ulottamalla siveltimen vedot aina hieman aiemmin maalatun päälle. Metodi toimi hyvin ja lopputuloksena oli silmää miellyttävä, tasainen pinta. Maalin kuivuttua oli suojateippien irrottamisen aika. Jännitin kuinka tiukasti teipit olivat reilun kolmen kuukauden aikana ehtineet iskeä kiinni maalipintaan. Hyvin kuitenkin Mirkan sininen maalarinteippi irtosi pinnasta. Mielenkiintoista, kuinka paljon selkeä vesiraja muuttaa veneen luonnetta. Nyt pääsi näkemään ensimmäistä kertaa Nathanael Herreschoffin piirtämät veneen muodot edestäpäin, eikä näkymä ollut huono.

Pinta neljännen maalikerroksen jälkeen
Four coats of one-component paint on the outside

Nostoköli käsittelyyn

Aikaa ennen tämänkertaisen työskentelyjakson päättymistä ja kaupunkiin palaamista oli vielä sen verran, että ehdin ottaa nostokölin käsittelyyn. Kölin aukkoon valettu lyijylevy pysyi kyllä paikoillaan aukossa koska aukon seunat oli tehty kiilamaisiksi. Ajoin lyijyn nostokölin pinnan tasoon sähköhöylällä.

Nostokölin lyijypaino tasattu

The lead weight of rudder has been smoothed with electric plane

Reilun 10 kilon painoinen lyijylevy kuitenkin lonksui jonkin verran. Ensimmäisenä tehtävänä oli tuon väljyyden täyttäminen epoksimassalla.

Valutin ensin juoksevaa epoksia lyijyn ja kölivanerin välisiin rakoihin, minkä jälkeen painoin vielä mikropalloilla saostettua massa teräslastalla raot täyteen. Lopuksi vielä levitin epoksimassaa saumojen ja lyijyosan päälle sen verran paksulti, että sähköhöylällä ja nauhahiomakoneella saisin aukon yli tasaisen pinnan. Sähköhöylää tarvittaisiin, koska lyijyvalos oli toisella puolen köliä pari milliä korkealla kölin vanerin pinnasta.

Nostokölin lyijypainon epoksointi

Epoxy filler on top of the lead weight to prevent 

its movement inside the rudder

Seuraavana päivänä epoksin kuivuttua siirsin Black & Deckerin Workmate-työtason veneteltan ulkopuolelle, koska en halunnut enempiä epoksin hiomapölyjä telttaan sisälle. Ulkopuolella kölin epoksia hioessa pölyt lentelisivät taivaan tuuliin.

Nostoköli hiottuna

Filler and lead ready to take on glassfiber/epoxy

Tasasin sitten kölin pinnan ja sivelin molemmin puolin köliä kaksi kerrosta epoksia. Seuraavassa vaiheessa kölin sivut päällystettäisiin lasikuitukankaalla. Olin myös suunnitellut käyttäväni peräsimen vahvistamisesta yli jääneet hiilikuitukankaan palaset vahvistamaan niitä kohtia kölin kavennetussa alareunassa, jotka ensimmäiseksi ottaisivat vastaan iskut kun venettä joskus väistämättä tulisi kivikkoonkin ajettua.

Perä- ja keulakannen kaaret paikoilleen

Projektiin tulikin sitten muutaman viikon tauko, kun Vesterviking piti saattaa talviteloille, samoin kuin kesämökkikin. Kun taas pääsin Havenin äärelle, oli vuorossa perä- ja keulakannen kaarien lopullinen asentaminen. Olin siis aiemmin tehnyt kaaret ja asentanut ne tilapäisesti paikoilleen, jolloin niiden lopullinen asentaminen sen jälkeen, kun ne oli erikseen maalattu, olisi ”piece of cake”.

Ei se nyt ihan kakkupalanen kuitenkaan ollut, sillä minun olisi pitänyt merkitä tarkemmin peräkannen kaarien tukirimojen paikat veneen laidoilla. Niitä ensi kertaa paikoilleen sovittaesssa oli kaariin syntynyt useampia ruuvinreikiä, enkä mitenkään muistanut, mihinkä niistä ruuvin pitäisi kohdistua, jotta tukirima olisi oikealla paikalla. Aikaahan siinä tuhraantui, mutta lopulta tukirimat löysivät oikean paikkansa ja sain ruuvattua kansikaaret kiinni niihin.

Olen tuolla aiemmin pohdiskellut kysymystä ruostumattomat ruuvit vs. haponkestävät. Kun Bauhausin hintasuhde on: haponkestävät 199 e/kg, ruostumattomat 26 e /kg on syytä miettiä, tarvitaanko kaikkialla haponkestävää tavaraa, vai onko ruostumattomien ruuvien käyttäminen joissakin kohteissa tarkoituksenmukaisin ratkaisu. Nyt kun olen tekemässä rakenteiden lopullisia paikalleen ruuvauksia, olen päätynyt seuraavaan järjestelyyn: Vesirajan alapuolella sekä kaikissa paikoissa, jossa ruuvataan kiinni tammeen (kaaret, laidoituksen ylin tammilauta), käytän yksinomaan haponkestäviä tai pronssisia ruuveja. Muissa kohteissa käytän ruostumattomia ruuveja. Tässä projektissa kaikissa kohteissa, missä käytän ruostumattomia ruuveja, tulee kiinnitettävien kohteiden - esimerkiksi kansivanerin kiinnitys kansikaariin - väliin Sikaflex - tiivistys ja ruuvin kannan päälle pari kerrosta epoksia, sitten rowing-kangas kahdella epoksikerroksella ja kolmella maalikerroksella. Pintoihin, jotka jäävät mahongille tulee ruuvien päälle epoksilla liimatut mahonkitapit. Luulisi, että tuollaisella järjestelyllä ruuvit eivät koskaan tule tekemisiin kosteuden kanssa. Lisäksi veneen pääasiallinen käyttö tulee tapahtumaan makeassa vedessä järvellä, joskaan purjehdukset välillä merelläkin eivät ole poissuljettuja.

Runsasta Sikaflexin käyttöä tiivistyksiin edesauttoi, että saavuin Motonetin myymälään sattumalta juuri silloin, kun siellä oli syyskuun alussa laitettu alennusmyyntiin ”parasta ennen 8/22” - merkinnällä varustettuja Sikaflex 591 putkiloita. Normaalihinta huitelee 15 euron tienoilla, alennusmyyntihinta 4,60 euroa. Sikaflex 591 on tarkoitettu ensisijaisesti tiivistämiseen, vaikka se tietenkin toimii myös liimana. Havenissa kaikissa tiivistetyissä kohteissa osat ovat kiinnitetyt ruuveilla siten, ettei rakenteen vahvuus ole riippuvainen Sikaflexin käytöstä. Silloin, kun on tarvittu Sikaflexillä liimaamista, olen käyttänyt tuotetta 291a.

Kansikaarien kiinnittäminen laitajäykkääjiin sujui myöskin sutjakasti. Kiinnitykseen käytin 5 mm haponkestävää kierretankoa. Kaaren päälle tuli lukkomutteri prikkoineen, tietenkin upotettuna kaareen ja laitajäykkääjän alle tavallinen aluslevy ja mutteri Locktitella lukittuna. Kun kaaret olivat paikoillaan, oli edessä seuraava vaihe, eli keula- ja perälaipioiden kiinnittäminen.

Keula- ja peräkansien kaaret lopullisesti paikoillaan

Front- and aft deck beams finally in place

Elääkö vene?

Etulaipion olin jo keväällä sovittanut paikoilleen kansikaaren ja pohjatukin väliin niin, että se loksahti paikalleen ilman ylenmääräistä hakkaamista. Vaan nytpä ei enää mennyt paikalleen yhtä juohevasti. Oliko kysymys siitä, että kaksi epoksisivelyä sitten ensiasennuksen olivat korottaneet laipion mittoja – tai sitten veneen rungossa oli tapahtunut kesän aikana elämistä. Mahdollinen eläminen olisi mitattavissa vain millin murto-osissa. Ongelma ratkaistiin tutkimalla, missä kohdassa laipion eri puolilla liitos ahdistaa ja ajamalla näistä kohdista nauhahiomakoneella hieman materiaalia pois. Tämähän sitten merkitsi, että noihin kohtiin oli uudelleen laitettava kaksinkertainen epoksisively. Lopulta laipio istui sovitettaessa ahdistamatta paikalleen.

Keulalaipion viimeinen sovitus

Final fitting of front bulkhead

Raamitusta

Olin ehtinyt miettiä veneen esteettistä ilmettäkin ja tullut siihen johtopäätökseen, että jalopuusta tehdyt reunukset - tai raamit - etulaipion luukun reunoissa eivät olisi ollenkaan huonompi juttu. Mietteistä tekoihin. Totesin, että nuo raamit olisi helpompi kiinnittää laipioon ennen sen asentamista paikalleen veneeseen, jolloin voisi työskennellä vaakasuoran pinnan kanssa. Olin myös päättänyt kokeilla, onnistuisiko tuollaisten raamien kiinnitys laipioon ilman ruuveja, Sikaflexillä liimaamalla.

Ajoin puuvarastosta löytyvästä jalavalankusta tuuman levyisiä rimoja, jotka saivat tasohöylän käsittelyssä 10 mm paksuuden. Rimojen reunat pyöristin yläjyrsimellä. Käytössä on Makitan kahden käden jyrsin, ja asetin sen Black& Decker Workmateen puristuksiin siten, että jyrsimen pohjalevy tuli Workmaten pinnan tasalle. Käynnistyskytkimen teippasin pohja-asentoon ja käynnistäminen ja sammuttaminen tapahtui irrottamalla johto pistorasiasta.

Nyt oli helppo työnnellä rimoja jyrsimeen sensijaan että olisi yrittänyt liikutella jyrsintä pitkin ohuen riman kylkeä. Rimoista sitten mittailin ja sovittelin luukun ympärille hyvin istuvat reunukset. Sovitusta helpotti luukun kaksikerrosrakenne, eli luukun kannen päällimmäinen pinta on tasan laipion pinnan päällä, ja sitä vasten oli hyvä sovittaa raamit tiiviisti oikeille paikoilleen.

Maltoin vielä lakata raamirimoihin kolme kerrosta Epifanes-öljylakkaa ennen niiden kiinnittämistä paikoilleen laipioon. Toistaiseksi viimeisen lakkakerroksen kuivuttua teippasin huolella alueet raamirimojen ympäriltä, sillä arvelin Sikaflex-työn olevan sotkuista sorttia, kuten se yleensä on. Teippaukset olivat todella tarpeen, sillä rimat pyrkivät niitä puristimilla painettaessa lipsumaan puristimen alta ulos. Kiinnitystouhussa rimat ehtivät saada siten myös päältä Sikaflex-kuorrutuksen.

Onneksi tiesin, että Sikaflex-tahrat saa helposti pois tärpätillä ennen kuin aine on ehtinyt kuivua kunnolla. Kun seuraavana päivänä kun irroitin puristimet, saatoin olla aika tyytyväinen näkyyn. Aukko tummanruskeiden jalavaraamien rajaamana näytti todellakin paljon paremmalta kuin ilman raameja.

 Raamit keulalaipion luukkuun

Bulkhead hatch has got frames of elm

Keulalaipiota kiinnittämään

Porasin senkatut ruuvineriät kymmenen sentin välein laipion etuseinästä sen takana oleviin kaariin ja vedin maalarinteipit laipion etureunaa mukaillen laidoilta pilssiin. Nyt kaikki oli valmista Sikaflex-massan levittämiselle tiivistämään etukannen alle jäävää veneen osaa ilmatiiviiksi. Herreschoffin ajatushan oli, että tuo ”etukajuutta” toimisi pelastavana kellukkeena, jos vene sattuisi kaatumaan ja täyttymään vedellä.

Massan levitin ohuena kerroksena laipion ympäri sen reunoihin ja paksumpana kerroksena laitakaarien etureunaan, kölitukin päälle laipion kiinnityskohdassa ja laitoihin ja takimmaisen kansikaaren alapintaan, joka tulisi laipion yläreunaa vastaan. Olin myös aiemmin tehnyt pienen rakenteellisen lisäyksen tuohon takimmaiseen kansikaareen, eli kiinnittänyt sen takalaitaan veneen leveydeltä tammilistan, joka ulottui pari senttimetriä kaaren alalaidan alapuolelle. Näin saatiin vielä yksi Sikaflex-tiivistyspinta laipion ylälaitaan. Laipio ruuvattiin sitten paikalleen kiinni laitakaariin ja kansikaaresta pystysuoraan alas laitakaariin ulottuviin ja kaariin kiinnitettyihin neljään tammiseen pystytukeen.

Kaikki sujui muuten hyvin, mutta onnistuin vahingossa nojaamaan ja painamaan asennuksen ajaksi sivuun laittamaani laipion luukkua kölitukeista törröttäviä kierretangon päitä vasten niin, että hieno maalipinta vaatii nyt uusimista. Tyhmyydestä sakotetaan!

Keulalaipio lopullisesti paikoillaan

Front bulkhead attached in place

Perälaipion asennus noudatti samaa kaavaa, eli haponkestävillä ruuveilla kiinni laipion takana kulkevaan laitakaareen. Laipion ylälaidan olin aiemmin liimannut kiinni takakannen etummaiseen kaareen (jota en siis tietenkään ollut vielä ruuvannut paikoilleen toisin kuin muut takakannen kaaret). Tarkoittaa, että laipio ja kansikaari olivat tässä vaiheessa yhtä ja samaa rakennetta.

Laipion yläreunaan liimasin epoksilla varastosta löytämästäni bilingarimasta tekemäni reunalistan joka ei ole Herreschoffin piirustusten mukainen 25 mm korkea, vaan ainoastaan 15 mm korkea, koska ko. rimassa ei ollut enempää materiaalia. Esteettisesti tärkeää on, että tuo rima on samaa bilinga-puuta, kuin laipion luukun alareunassa oleva lista, jonka uraan laipion luukku solahtaa.

Bilinga -rima takakannen reunassa

Aft deck frame of bilinga-wood 

Kansipolviot paikoilleen.

Etulaipion yläreunasta lähtevät kohti veneen takaosaa kansipolviot (en keksinyt oikeampaa nimitystä niille). Näitä kaarevia, noin 80 senttimetrin pituisia polvioita pitkin laitojen sarjat kaartavat etukannen päälle yhtyäkseen veneen keskilinjassa Haven 12.5 ja Herreschoff 12.5 veneiden tyypilliseksi, eteenpäin kallistetuksi teräväksi ”aallonmurskaaajaksi”. Polviot oli syytä kiinnittää paikoilleen vielä ennen etukannen kiinnitystä, jolloin puristimille löytyi vielä tukipistettä laipiokaaren etupuolelta.

Polviot olin tehnyt jo viime talven aikana ja lovennut myös pitkittäisjäykkääjiin kolot, joihin niiden takapäät asettuvat tasan pitkittäisjäykkääjien pinnan kanssa. Kiinnitys laipion yläreunaan ja pitkitttäisjäykkääjiin tapahtui ruuveilla ja epoksiliimaamalla. Etulaipion kaareen kiinnityksessä käytin pitkiä pronssiruuveja, pitkittäisjäykkääjiin kiinnityksessä haponkestäviä ruuveja.

Kansipolviot kiinnitetty

Diagonal deck supports have been fitted in place

Pronssissakin löytyy

Ennen takakannen asentamista tein vielä veneen sisäpuoliseen perävantaaseen pienen vahvistuksen. Herreschofin piirrustusten mukaan ulkopuolista perävannasta tukevan pultin-tässä tapauksessa kierretangon - pitäisi veneen sisäpuolella kulkea kölipuun päällä olevan sisäpuolisen steevipolvion etuosan lävitse. Pultin poraukseni ei ollut osunut aivan kohdalleen, vaan kyseinen kierretangon pää tulee kölipuun läpi n. 3 cm polvion etupään edestä. En tiedä, aiheuttaisiko tuo minkäänlaista rakenteellista ongelmaa. Kyseinen polvio kulkee nimittäin 20 cm taaempana kölitukin ali ja kölitukin pultti kulkee siinä kohdassa siis polvionkin läpi. Koska kuitenkin halusin veneen vastaavan kaikilta osin Herreschoffin lujuusnäkemyksiä, korvasin tuon puuttuvan läpipultin polvion etuosassa kymmensenttisellä pronssiruuvilla joita olin aikanaan hankkinut Helsingissä toimineen klassista venetavaraa myyneen Farsons OY:n loppuunmyynnistä. Nyt oli kaikki valmista takakannen asentamiseksi!

Iso pronssiruuvi tukemassa perävannasta. Vantaan edessä näkyy

 deadwoodin läpi kulkeva kierretanko, jonka olisi pitänyt tulla paikasta 

johon asensin pronssiruuvin

The threaded keel bolt should have  come through the 

transom knee where there is now a bronze bolt. 

Hence, I used a strong bronze bolt to compensate 

Kansihommia 1

Olin käsitellyt molempien kansien vanerit talven aikana autotallissa. Etukannen vanerin ulkoreunat olivat saaneet hiilikuitusuojauksen, jonka katsoin tarpeelliseksi, koska ne ulottuivat ylimmän laudanreunan tasalle ja olisivat siten ottamassa vastaan mahdollisia törmäyksia laitureihin. Takakannen vaneriin tällaista ei tarvittu. Molempien kansien alapinnat olivat myös saaneet epoksisivelyn homehtumista estämään ja sen päälle vielä Hempelin Underwater Primer -pinnan.

Ennen takakannen paikoilleen asettamista piti vielä kiinnittää kannen alapintaan tuki puominkannattimelle ja myös kirjata ylös alapintaan liimattujen helojen kiinnitysvahvistusten paikat. Oikeita paikkoja kun ei kannen maalaamisen jälkeen enää löytäisi ilman luukusta kannen alle ryömimistä. Havenin piirustusten mukaan peräkannelle asennetaan kannen tasoon pronssista valettu holkki, johon tammesta tehdyn puominkannattimen alapää sijoittuu. Päätin korvata metalliholkin puisella, eli liimasin ja ruuvasin kannen alapintaan 5 cm paksun 15 x 20 cm irokopalan. Siihen ajoin sitten yläjyrsimellä kannesta 4 cm syvän 2x6 cm aukon, johon puomikannattimen alapää solahtaa. Aukon pohjaan porasin vielä 10 mm reiän, jonka kautta sadevesi pääsee valumaan pilssiin.

Aloitin takakannen kiinnityksen. Kansikaaret saivat ensin päälleen ohuen kerroksen Sikaflexiä, jotta kaarien ja kannen väliin ei jäisi tyhjää tilaa, johon kosteus voisi asettua kaaria lahottamaan. Kansivanerin ruuvasin paikoilleen ruostumattomilla ruuveilla, jotka porakoneella vääntämällä upposivat ilman senkkausta sopivasti vanerin pinnan sisään. Kannat olisi sitten helppo suojata muutamilla tipoilla epoksia ennen kannen varsinaista epoksikäsittelyä.

Samoin toimin etukannen kanssa. Ennen sen asentamista oli vielä leikattava laidoissa etulaipion kaaren päälle tulevasta vanerista parinkymmenen sentin matkalta reilun senttimetrin levyinen kaistale pois, jotta siitä taaksepäin kansipolvion päällä kulkevalle erilliselle kansivanerin palalle saaataisiin liitospintaa.

Suojasin tässä vaiheessa ylimmän laudan yläreunan keulasta etulaipion reunan tasalle maalarinteipillä, koska siinä kohdassa tultaisiin käyttämään runsaasti Sikaflex-massaa kannen ja ylimmän laudan liitoskohdan tiivistämiseksi.

Olin tehnyt keulakannen kahdesta osasta, joiden sauma kulki pitkin veneen keskilinjaa. Asensin ensin paapuurin puoliskon paikoilleen ja annoin asennuksessa käytetyn Sikaflex 591:n kuivua yön yli. Seuraavana päivänä asensin styyrpuurin kannen paikalleen levittämällä kaarien päällipintojen lisäksi runsaasti Sikaflexiä kansipalojen saumakohdan liitospinnoille.

Olin aiemmin suunnitellut tuon saumakohdan erityiskäsittelyä siten, että asennuksen kuivuttua olisi ajanut porakoneen hiomarullalla hieman materiaalia pois saumaa pitkin ja sitten liimannut tuohon erikoiskerroksen lasikuitukangasta varmistamaan, ettei sauma tulisi koskaan vuotamaan. Työn edetessä aloin kuitenkin miettiä, että tokko tuollainen eritysis - suojaaminen olisi tarpeellista, kun Sikaflexilla suojatun sauman päälle tulisi joka tapauksessa kaksi kerrosta epoksia ja rowing-kangas epoksilla kyllästettynä. Niinpä jätin tuon erikoityövaiheen tekemättä.

Kun molemmat kannet oli kiinnitetty pursotin vielä Sikaflexia kannen ja ylimmän laudan yläreunan väliseen saumaan. Ylin lauta on ylälaidastaan pyöristetty. Vaikka kansi on ruuvattu kiinni siihen haponkestävillä ruuveilla 10 cm välein, jää pyöristyksestä johtuen tuohon kiilamuotoinen rako, joka yläriman ulkopinnan tasolla on leveydeltään 5 mm luokkaa. Tiiviyden varmistamiseksi oli tärkeää, että koko tuo väli täytettäisiin vielä Sikaflex-massalla.

Keulakansi alapuolelta

Front deck as seen from the underside

Myös polviot saivat vanerikannen

Piirustusten mukaan 10 mm vaneri - keulakansi jatkuu polvioiden päällä keulalaipiosta taaksepäin muodostaen noin metrin pituisen sivukannen. Suomalaisessa vanerimitoituksessa lähimmäksi tuota mittaa päästiin 9 mm tavaralla, joten sitä käytettiin. Polvioiden päälle tulevien kansien sahaamista varten tarvittiin sapluuna, jonka tein taas kapalevystä. Se oli helppo asetella etukannen takareunaan tehtyyn koloon ja vetää reunaviivat polviota ja ylintä lautaa pitkin levyyn alapuolelta. Tarvittiin vain yksi sapluuna, koska kappaleet veneen puolilla ovat symmetriset.

Myös näihin kannen jatkokappaleisiin tein vastaavat hiilikuitupäällykset ulkoreunaan, jotka olin aiemmin tehnyt varsinaisiin kansilevyihin. Hiilikuitukaistaleen taivuttaminen reunan yli ja sen saaminen pysymään paikoillaan epoksin kovettumisen ajaksi oli taas tuskaa. Kokeilin hiilikuidun ”esitaivutustakin” nuijimalla sen vasaralla litteäksi sillä seurauksella, että taitekohdasta kuidut alkoivat katkeilla ja törröttää ulospäin. Ei hyvä. Lopulta sain kuidun pysymään tyydyttävästi paikallaan laittamalla kaikki tarkoitukseen sopiivat puristimeni vieri viereen hiilikuitureunaan epoksin kuivumisen ajaksi.

Hiilikuitureunus sivukansiin

Also the deck pieces on top of the diagonal 

deck supports were protected with carbon fiber

Kun hiilikuitu ja epoksi olivat kuivuneet, siistin reunukset hiomalla ja maalasin päällipintaan epoksikerroksen ja alapintaan Hempelin Underwater primeriä homehtumista estämään. Näiden kuivuttua kiinntin kannet polvioiden päälle tiivistäen liittymäkohdat sekä polvioihin, että ylimpään lautaan Sikaflex 591:llä. Varsinainen kiinntys ylimpään tammilautaan tapahtui taas haponkestävillä ruuveilla, polvioihin ja laipiokaareen ruostumattomilla ruuveilla. Lopuksi tässäkin kannen ja ylimmän laudan v-muotoinen sauma pursotettiin täyteen Sikaflexiä ja tasattiin.

Autotallihommia

Työjakson jälkeen oli aika palata muutamaksi päiväksi kaupunkiin. Ajattelin hyödyntää luppoaikani siellä tekemällä epoksitöitä lämpimässä autotallissa, joka olisi siis sovelias pienempien kohteiden epoksikäsittelyyn. Tällainen pienempi kohde oli nostoköli, joka oli jo aiemmin saanut pintaansa kaksi epoksisivelyä. Mahtoiko johtua epoksin kuivumisesta mökillä alhaisemmassa lämpötilassa, että viimeisen sivelyn jälkeen pinta tuntui hiukan rasvaiselta, vaikka se kova olikin.

Tuo rasvaisuus oli siis saatava pois ennen jatkotoimenpiteitä ja 180 grit hionnan ja asetonipyyhinnän jälkeen ei rasvaisuutta sitten enää tuntunutkaan. Levitin rowing-kankaan kölin päälle ja leikkasin sen kölin reunoja myöten muotoonsa, jättäen parin sentin turvamitan reunoihin. Olin lukenut, että rowing-kangasta käytettäessä kiinnitys olisi syytä tehdä märkämenetelmällä, eli kiinnitettävälle pinnalle levitetään ensin epoksi, sitten rowing-kangas, joka painellaan tiiviisti epoksiin ja sen päälle uusi kerros epoksia, joka rullataan tiiviisti niin, että kangas saturoituu täydellisesti.

Autotallissa oli hyvä työskennellä ja sain kahdessa päivässä kölin molemmat puolet päällystettyä ja leikattua sekä hiottua ylimääräisen materiaalin reunoista pois. Aiemmin olin suunnitellut päällystäväni kölin alareunan lisäksi hiilikuitureunuksella, reunassa olevan alkuperäisen, siis Juha Suorsan tekemän lasikuituvahvistuksen lisäksi. Asiaa uudelleen harkittuani ja ottaen huomioon kokemukset hiilikuitureunusten tekemisestä kansivanerien reunoihin, totesin hankkeen olevan hieman”overkill” ja jätin hiilikuitureunukset tekemättä.

Nostoköli sai lasikuitupäällysteen

Centerboard was covered with  glassfiber/epoxy

Kansihommia 2

Oli tullut aika ryhtyä todellisiin epoksihommiin, eli perä-ja keulakannen päällystämiseen. Elettiin lokakuun alkua, mutta lämpötilat olivat pysyneet mukavasti normaalia korkeammalla, iltapäivän alussa jopa 15 asteessa. Sen lisäksi venetallia lämmittivät 3000 watin hallilämmitin ja kaksi 1000 watin terassilämmitintä. Paikkolämmitykseen oli lisäksi käytettävissä 1000 watin auton sisätilalämmitin. Näillä tallin lämpötila saatiin nostettua päivisin 20 asteeseen ja öisinkin pidettyä 15 asteen tuntumassa. Sähköä käytettiin onneksi vielä voimassaolleen määräaikaisen 4,5 e/kWh sopimuksen puitteissa.

Sekä keula-että peräkansi saivat ensiksi kaksi kerrosta Paklan HC Epoksia vaahtomuovitelalla levitettynä. Työmenetelmä oli sama molemmissa kansissa. Ensimmäisen kerroksen kuivuttua tein hionnan Festoolin Rotexilla ja 180 grit paperilla sekä pyyhinnän Lasolin laimentamattomalla tuulilasinpesunesteellä, joka on 98-prosenttista denaturoitua etanolia. Seuraavaksi asettelin 160 g lasikuiturowingin kannen päälle ja piirsin siihen tussilla linjat, joiden mukaan leikkasin kankaan kannen muotoiseksi, muutaman sentin reunavarat huomioiden.

Keulakansi hiottuna ensimmäisen epoksikäsittelyn jälkeen.

The front deck has been sanded after the first layer of epoxy

Seuraavaksi levitin pinnalle kerroksen West System epoksia vaahtomuovitelalla ja asettelin lasikuitu-kankaan märkään pintaan. Yksin työskennellessä tehtävä ei ollut ollenkaan helppo ja kankaan pintaan jäi väkisinkin muutamia ryppyjä, joista aloin olla huolestunut. Kun olin saanut kankaan käsin levittäen niin tasaiseksi kuin mahdollista, rullasin sen oikein tiiviisti alla olevaan, vielä kovettumattomaan epoksiin. Tämän jälkeen tein uuden West Systems epoksierän jonka levitin lasikuitukankaan päälle kumilastalla painaen ja lopuksi telasin koko alueen hammastetulla metallitelalla, minkä tarkoitus oli poistaa viimeisetkin ilmakuplat kankaan sisältä. Ihmeen hyvin aiemmin pinnassa olleet rypÿt tasoittuivat. Lasikuitukankaassa taitaa tapahtua jonkinasteista pehmenemistä tai sulamista sen jouduttua tekemisiin runsaan epoksimäärän kanssa.

Keulakannessa lasikuitukankaan leveys ei riittänyt kattamaan koko kantta, vaan jouduin tekemään saumat noin 50 cm etäisyydelle keulasteevistä sekä keulalaipion reunaan kohtaan, johon kansipolvioiden päällä oleva vaneri kiinnittyy. Tein nämä saumat jättäen lasikuitukankaan noin 5 cm päällekkäin, koska halusin erityisesti polvioiden kohdalla varmistaa, ettei sauma pääse vuotamaan vettä allaolevaan vanerien puskusaumaan. Tarkoitus on kitata ja hioa liitokset sitten seuraavissa vaiheissa näkymättömäksi.

Ainoa varsinainen negatiivinen yllätys tässä epoksointityössä oli, että Motonetista ostetut Finnbullet vaahtomuovitelat eivät kestäneert rullamista samalla kovaaa painaen, sillä kahdesta rullasta katkesi telan kärjestä ehkä 3 senttimetrin pituinen osa, tehden rullan käyttökelvottomaksi. Kiusallista asiassa oli, että rullan kanssa lensi roskatynnyriin joltinenkin määrä käyttökelpoista epoksia, joka oli saturoitunut siihen rullauksen aikana.

Kun epoksi oli kuivunut, tein siihen kevyen hionnan Festool Rotexillla ja 180 grit paperilla.
Sen jälkeen oli vuorossa epätasaisuuksien ja painaumien kittaus Motoxin kevyellä epoksikitillä, joka sen kuivuttia hiottiin tasaiseksi Rotexilla ja 120 grit paperilla. Seuraavaksi maalasin ensimmäisen kerroksen Hempelsin Light Primer epoksimaalia. Sen paljastettua vielä muutamia tasoitustarpeita, hoidin ne nopeasti kuivuvalla Pak - Cemin muovikitillä ja levitin toisen kerroksen Light Primeriä. Seurasi hionta Mirkan 320 grit hiomahuovalla ja maalaus Hempelin Polygloss Polar White polyuretaanimaalilla. Tuo maali oli jäänyt varastooni aiemman virhehankinnan myötä ja päätin nyt hyödyntää sen Havenin kansien välimaalikerroksena. Lopulliseksi päällimaaliksi tulee sitten kaksi kerrosta Epifanesin valkoista Yacht Enamel - öljymaalia.

Peräkansi sai primer-kerroksen. Kuvassa näkyy myös puominkannatimelle tehty kolo

Aft deck has got a coat of primer on top of two coats of West epoxy. 

A hole for the boom support is seen at the back of the deck

Jälkikäteen ajatellen olisi aikanaan pitänyt etukannen kansikaaria asentaessa olla vielä tarkempi, jotta kansivaneri istuisi kiinnitettynä aivan tasaisena. Nyt kun pinta oli saanut valkoisen maalipeitteen siinä näkyi joissakin kohdissa pientä aaltoilua, joka olisi kyllä mahdollista poistaa innokkaalla kittaamisella ja hiomisella. Tässä vaiheessa en tuohon aio kuitenkaan ryhtyä, vaan päätän asian kun vene on valmis. Jos edelleen näen kannessa tasoitustarpeita, ne ovat sitten vesillelaskua seuraavan kevään murheita.

Peräpeili käsittelyyn

Haven-rakennusohjeiden mukaan peräpeili jätetään rungon rakennusvaiheessa sahaamatta yläosastaan lopulliseen muotoonsa, ja näin oli tehty tässäkin tapauksessa. Nyt olisi sopiva vaihe tehdä tuokin sahaus. Rakennusohjeessa mainitaan, että sahauksessa on oltava tarkkana, koska peräpeilin reunasta pitää tehdä kolmeen suuntaan kaartava. Se lähtee laidasta nousemaan jatkaen kyljen linjaa, mutta sitten kääntyy tasaisesti ja nopeasti siten, että yläosassa reuna ei ole suorakulmaisesti pinnan suhteen vaan lähempänä 45 astetta.

Peräpeilin ulkoreuna ylhäällä on samalla korkeudella kuin sisäreuna. Ihmettelin hiukan, kun Bob Emser kuvasi The Art of Boatbuilding – videosarjassaan tuota peräpeilin muotoilua ja lasketteli pistosahalla niin sivut kuin yläreunankin 90 asteen kulmaan peräpeiliin nähden. Eli tulipa hänellä oikaistua piirustuksista tuossa kohtaa.

Piirustuksissa on peräpeilin puolikkaasta 1:1 kuva. Levitin piirustuksen tuon kohdan kapalevyn päälle ja hain mökin ompelulaatikosta nuppineulan, jolla pistelin piirustuksen läpi tasaisin välein reikiä kapalevyn pintaan. Nämä reiät oli sitten helppo yhdistää lyijykynällä tasaisesti kaartaviksi peräpeilin puolikkaan ääriviivoiksi. Mattoveitsi aseena irrotin sitten kapalevystä sapluunan, jonka mukaan piirsin peräpeiliin sen tulevan muodon. Tutkin tarkkaan mihin suuntaan reunan viisteiden pitäisi tulla ennenkuin aloitin sahaamisen pistosahalla. Onneksi olin ottanut rakennusohjeen varoituksen tosissani ja jättänyt paljon muotoiluvaraa, sillä kohdassa, missä laitaa seuraava viiste kääntyy peräpeilin yläosaan olisi ollut todella helppoa leikata puuta liian paljon pois. Ensin raspilla, sitten höylällä ja lopuksi hiekkapaperilla viimeistelemällä tuli laidasta mielestäni varsin onnistunut, tarkalleen sellainen, millaiseksi suunnittelija oli sen tarkoittanut.

Peräpeilin reunan oikeaoppisen viisteen tekeminen oli tarkkaa puuhaa

Cutting the changing angle shape of the top of transom "by the book"  was a challenging job

Kun peräpeili sitten sai päälleen ensimmäiset kolme kerrosta lakkaa, saattoi alkaa jo aavistaa, miten hienon esteettisen vaikutelman tammen tumman lakkapinnan, valkean takakannen ja niiden välille tulevien saarnilistojen yhdistelmä antaa.

Peräpeili kolme kertaa lakattuna

Transon has got three coats of Epifanes clear warnish

Mahonki halkeaa

Päätin ryhtyä varsinaiseen haasteeseen, eli halkaisemaan varastossa olevia 40 mm Emeri Oy:ltä hankittuja mahonkilankkuja osiin sarjoja, kannen reunalautaa ja istuimia varten. Olin arvioinut materiaalitarvetta mittaamalla osien ulottuvuuksia piirustuksista ja yrittänyt huomioida, kuinka paljon lisää leveyttä tarvittaisin osien kaarevan muodon takia.

Ensin oli edessä varsinainen palapeli, eli kuinka tekisin halkaisemis-leikkaukset 250 cm ja 193 cm pitkiin lautoihin siten, että materiaali varmasti riittäisi kaikkeen tarvittavaan. Piirsin neljä lautaa mittakaavassa paperille ja aloin mittailla niihin tarvittavia osia. Aika monen yrityksen jälkeen sain kuin sainkin kaiken materiaalin riittämään, vaikka välillä aivo oli kipeänä kun yritti muistaa monen palan dimensioita yhtä aikaa.

Olin ajatellut ajaa tarvittaviin 270 ja 300 mm leveisiin palasiin ensin halkaisemis-leikkaukset pöytäsahalla, jonka terän maksimisyvyys on 70 mm. Tämähän tarkoittaisi, että muilla keinoin olisi vielä selvitettävä 160 tai 130 mm leveä osuus laudan keskikohdassa. Kun pöytäsahan leikkuuterän leveys on 2,5 mm, syntyisi 40 mm paksusta laudasta (teoriassa) kaksi 12,5 mm paksua siivua ja yksi 10 mm paksu siivu. Nuo paksuudet vastaisivat piirrustuksissa ilmoitettuja osien paksuuksia (lukuunottamatta istuinten paksuutta), joskin ilman höyläysvaraa. Joten lopullisista kappaleista tulisi hieman ohuempia kuin piirustuksen mukaiset, mutta mielestäni kyllä tarpeeksi paksut ilman, ettää aiheuttaisivat rakenteellisia ongelmia.

Kiinnitin puristimella pöytäsahan etu- ja takareunaan suorakulmat pystyyn auttamaan sahattavan kappaleen pitämistä tarkalleen pystysuorassa, siis leikkaavan terän suuntaisena. Kun sahattavana oli 250 cm ja 193 cm pitkiä ja painavia mahonkilautoja, kehitin laudan peräpäätä tukemaan korokkeen, jonka päälle laitoin alumiiniputken pätkän. Tuon putken avulla lauta liikkuin eteenpäin kohti leikkaavaa terää kuin siinä olisi ollut rullat alla. Tämänkin konstin opin Youtubelta, tarkemmin sieltä Sailing Yaba-sarjasta, seuratessani brasilialaisten veneenveistäjien sahaustyöskentelyä.

Mahonkilaudan leikkaus pöytäsahalla

Trying to split the thick mahogany planks with a circular table saw

Pari ensimmäistä sahausta sujui hyvin, mutta sitten huomasin sahan leikkaavan liian paksua siivua, joten viereinen siivu jäisi liian ohueksi. Miten se oli mahdollista? Tarkistus ositti, että Bosch pöytäsahan ohjaimen lukko ei pitänyt, vaan oli luistanut pari millimetriä sivuun tarkasta mitasta huolimatta siitä, että lukko oli painettu kunnolla kiinni-asentoon.

Harmillista! Nyt joutuisin hyväksymään jonkun kappaleen ohuempana kuin oli tarkoitus. Ehkäpä tuon ongelmakohdan pystyisi väistämään, kun aikanaan piirtää sabluunoiden mukaan lautoihin leikattavat muodot. Varmistin ohjurin paikallaan pysymisen puristimilla pöydän molemmin puolin. Sen jälkeen sahaus jatkui jokseenkin tyydyttävin tuloksin. Osien paksuudet pysyivät jotakuinkin suunnitelluissa.

Olisin voinut vielä syventää uria hieman, sillä Makitan käsisirkkelini maksimi leikkaussyvyys on 77 mm, eli hieman pöytäsahaa enemmän. En katsonut maksavan vaivaa, kun lopputulos olisi ollut vain 14 mm kavennus leikkausten keskipalaan.

Kun urat oli sahattu pöytäsahalla kaikkiin lautoihin, kokeilin, josko urien väliin jäävän osan voisi leikata puukkosahan pitkällä terällä. Kiinnitin laudan pystyyn kahden Black & Deckerin Workmaten väliin sahausta varten. Aika pian huomasin tämän metodin olevan tosi huono, sillä puukkosahan pisin terä lerppui sahattaessa alempana olevan uran reunoissa ja alkoi haukata puun sisään pois urasta. Onneksi huomasin tämän niin ajoissa, ettei isompaa vahinkoa ehtinyt syntyä. Sekin tuli huomattua, että IKH:sta aikanaan ostamassani halpis-puukkosahassa ei terä tahtonut pysyä kiinni, jos sahaa yhtään enempää painoi leikkauksen suunnassa. Nasta, jonka tarkoituksena oli työntyä terässä olevaan rikään, ei ilmeisesti ollut tarpeeksi kovaa metellia ja oli kulunut sen verran, että terä pyrki lipsahatamaan ulos. Halvalla ei saa hyvää!

Puukkosahaakin kokeiltiin

Trying to split a mahogany plank with a reciprocating saw

Seuraavaksi kokeilin justeeria, jonka edesmennyt isäni oli puoli vuosisataa sitten ostanut läheisen maalaistalon huutokaupasta ja joka sen jälkeen oli toiminut lähinnä työkaluvajan seinäkoristeena. Sahaus lähti sujumaan niinkuin oli tarkoitus, mutta eteneminen oli toivottoman hidasta. Hammasta purren sahasin yhden 193 cm pitkän laudan siivun irti. Yhtämittainen sahaaminen otti aikaa runsaat kaksi tuntia. Sen jälkeen olin niin puhki, että oli pakko alkaa suunnitella tehokkaampia keinoja.

Justeerillakin yritettiin halkaista lautoja

Trying to complete splitting of the mahogany plank 

with a two-man saw (used by one man)

Syntynyt ensimmäinen lauta, jonka olin suunnitellut käyttäväni kannen reunalaudaksi, siis skantäkiksi veneen sivuilla, oli jokseenkin sellainen kuin oli tarkoitus. Pientä heittoa paksuudessa toki oli, mutta se ei tuohon paikkaan asennettavassa laudassa, josta vain toinen puoli jää näkyviin, olisi ongelmallista.

Monsteriin tutustumassa

Satuin näkemään Tally Ho-Youtube videosarjassa, kuinka veneenveistäjä halkaisi paksua parrua jättikokoisella käsisirkkelillä. Tuli mieleen, että tuosta voisi olla apua ja niinpä ryhdyin tutkimaan markkinoita. Ramirentistä löytyikin tuollainen Makita-merkkinen monsteri, jonka sirkkelin maksimi sahaussyvyys on 130 mm. Varasin sellaisen.

Laitetta noutaessani yllätyin ensimmäiseksi sen painosta. Tuli mieleen, että kuinkahan tuolla pystyy sahaamaan pystysuoraa saumaa, kun varmaankin 10 kiloa painavan sähkömoottorin paino on jokseenkin kokonaan sahaajan puolella ja tukipisteenä on laudan 40 mm leveä ylälaita. Näin siitä huolimatta, että ensimmäiset 70 millimetriä sahaussyvyydestä oli jo hoidettu ja voisi kuvitella, että terä kulkisi suoraan samassa urassa. Pianhan asia nähtäisiin.

Perillä mökillä asensin kaksi Black & Deckerin Workmatea peräkkäin, jolloin sain halkaistavan laudan tukevasti pystyyn näiden päälle. Johto pistorasiaan ja kone laulamaan. Alussa tietenkin ahnehdin liikaa ja säädin sahaussyvyyden heti alkajaisiksi 130 millimetriin. Kone ulvoi vaivalloisesti ja sitä sai työntää eteenpäin saumassa oikein urakalla. Avattuani uraa puolisen metriä pysäytin koneen ja katsoin jälkeä. Päältäpäin näytti, että ura syveni juuri oikeaan suuntaan, eli olin ilmeisesti osannut kaikesta huolimatta pitää koneen terän pystysuorassa laudan suhteen. Sensijaan uusi syntynyt ura oli selvästi leveämpi kuin pöytäsahalla sahattu. Otin mauserin esiin ja mittasin terän hampaan leveyden. Mauseri näytti kolmea millimetriä. Syntyvistä laudoista tulisi siis vielä ohuempia kuin olin suunnitellut.

 Monsteri töissä

The best solution: a giant circular saw

Oppirahoja aina maksetaan, mutta oppimiskäyräni hommassa oli kyllä aika jyrkkä. Ensimmäinen huomio oli, että sahaamista helpotti huomattavasti, kun en ahnehtinut heti 130 mm syvyistä uraa, vaan ajoin uran ensin 90 mm syvyyteen, sitten 110 mm syvyyteen ja vasta kolmannella kerralla täyteen 130 mm syvyyteen.

Ajettuani urat yhden laudan osalta, halusin heti nähdä lopputuloksen. Kyseessä oli 300 mm leveä lauta, joten jäljellä oli 193 senttiä kertaa 4 senttiä poistettavaa mahonkia. Justeeri esille ja hommiin. Puolen tunnin kuluttua oli pakko pitää hengähdystauko sahaamisesta. Materiaalia oli poistettu ehkä 40 senttimetrin matkalta. Totesin, että tässähän menee ikä (se vähä mikä on vielä jäljellä) ja terveys, ellei tahti parane.

Päätin kokeilla viilaa, nimittäin justeerin terään. Justeeri oli killunut työkaluvajan seinällä 70-luvulta ilman ensimmäistäkään käyttökertaa tätä ennen ja arvelin, että alkuperäinen terotus ei ehkä enää ollut kurantissa kunnossa. Puolen tunnin teroituksen jälkeen oli aika kokeilla mikä oli vaikutus. Tulipa taas todettua,että veistohommissa tärkeimpiä asioita on pitää työkalut jatkuvasti huipputerävinä. Niin paljon sutjakammin alkoi sahaus sujua, vaikka aikamoinen savotta siinä silti oli. Hartiat huusivat myöhemmin illalla armoa. Myöhemmin sitten minulle selvisi, että käyttämäni justeeri oli poikkisahaamiseen tarkoitettu, jossa hampaat ovat suorakulmaisesti pystyssä. Oikeanlaisessa halkaisujusteerissa hampaat ovat toiseen suuntaan vinossa, kuten yleensäkin halkaisusahoissa.

Kun lopputulos paljastui, näky ei ollut täysin mielytä ylentävä, joskaan mitään ei ollut lopullisesti pilattu. Yhteenkään lautaan en ollut onistunut saamaan koko laudan pituudelta ja leveydeltä piirustusten mukaista 12,5 mm paksuutta. Joissakin kohdin laudassa oli jopa parin millin paksuusheittoja, mikä merkitsi ainakin tarkkaa sapluunojen sovittelua, kun se aika tulisi. Onneksi olin varannut lautoihin runsaasti ylimääräistä pituutta ja leveyttä. Lisäksi laskelmissani olin lähtenyt siitä, että ainakin sarjoihin ja mahdollisesti myös kannen reunalautoihin tulisi jatkokset skarviliitoksin, joten sekin antaisi mahdollisuuden jättää liian ohuiksi menneet kohdat laudoista käyttämättä. Silti hiukan harmitti. Sama ilmiö jatkui sitten seuraavien lautojen halkaisussa.

Kun asioissa on aina hyvää todeta oppimiskohdat, ”learning points”, niin tämän vaiheen kohdalla ne olivat seuraavat: Kun olin päättänyt tehdä lautojen halkaisut itse, olisi ollut syytä ostaa Emeristä sama määrä alunperin 50 mm paksua tavaraa hankkimani 40 mm tavaran sijasta. Jonkin verran kalliimmaksi olisi tullut, mutta samalla olisi jäänyt lautoihin enemmän virhesahaus-toleranssia. Toinen learning point olisi ollut miettiä vielä kerran, oliko todellakin pakko ryhtyä itse tähän hommaan kun pienellä vaivalla olisin saanut kuljetettua tavaran lähimmälle puusepälle, joka olisi pystynyt sahaamaan laudat halki suoraan ja vähäisellä hukkapurun määrällä isokokoisella ja kapealla vannesahalla (vrt. 3 mm vaappuva sirkkelinterä).

Laihahko lopputulos

Seuraavaksi piti selvittää mistä mahonkilaudasta tehtäisiin mikin osa: sarjat, reunalaudat ja istuimet. Työtä varten tarvittiin sapluunat leikattavista osista. Ne oli jälleen helppo tehdä kapalevystä, jota olin käynyt hankkmassa muutaman levyn lisää tarkoitusta varten. Sarjojen kokonaispituus on liki 4,5 metriä ja kapalevy on 100x80 cm, joten sapluuna piti tehdä useammasta palasesta, jotka liimattiin kuumaliimalla toistensa jatkoksi.

Sarjan sapluunaa syntyy

Making of the template of special composite carton board for coaming 

Sarjan yläreunan justeeraamista

Modifying the template for coaming

Kun olin saanut sapluunat valmiiksi ryhdyin sovittelemaan niitä lautojen päällle. Tässä vaiheessa jo tiesin, että mahonkitavara ei kaikilta osin tulisi olenmaan Havenin piirustuksissa määritellyt paksuudet täyttävää. Olin jo aiemmin hyväksynyt tykönäni, että kun 40 mm paksun laudan halkaisee 3 mm paksulla terällä kolmeen viipaleeseen, ei lopputulos ole piirustuksissa määritelty 12,5 mm, vaan 11,3 mm (josta sitten lopullisessa viimeistelyssä katoaa hyvinkin vielä paksuudesta 1 mm). Vaihtoehtona olisi ollut matka Lahteen Emeri Oy:lle ostamaan lisää mahonkia, jota myytäisiin minimi 4 x 30 x 440 cm lankkuina. Arvioin, ettei reilu 1 millimetrin ero laudan paksuudessa olisi kaiken sen vaivan ja rahanmenon arvoista.

Joissakin halkaistuista lankuista oli keskiosa sitäpaitsi jäänyt alle 10 mm paksuksi, kun monsteri-pyörösahan terä ei kaikesta yrittämisestä huolimatta ollut pysynyt tarkalleen pystysuorassa laudan suhteen. Onneksi sarjoihin kelpaavaa materiaalia oli tarpeeksi, samoin kuin muihinkin osiin.

Istuinlautojen paksuudeksi tuli maksimissaan, 18,5 mm, joissakin kohdin hieman vähemmänkin. Se on tietenkin on paljon vähemmän kuin piirrustuksissa määritelty 25 mm. Tuon ongelman olin päättänyt taklata vahvistamalla istuinlautoja alapuolelta lasikuitu-rovingilla, joka liimataan paksuilla epoksikerroksilla. Näin istuimesta tulee eräänlainen komposiittirakenne, joka lisää sen vahvuutta huomattavasti. Lisäksi liimaan epoksilla istuimiin reunukset, etureunaan 25 x 30 mm tavarasta siten, että reunan paksuudeksi tulee 30 mm, ja takareunaan 10x30 mm mahongista.

Hyvä puoli asiassa oli, että kun olin aiemmin arvioinut, että joutuisin tekemään istuimet kolmesta osasta, materiaalia oli sittenkin tarpeeksi jotta ne pystyi tekemään piirustusten mukaisesti kahdesta osasta keskituella. Osien pituuksiksi tulee noin 110 cm. Arvioin noilla vahvistuksilla istuimen tulevan hyvinkin kestämään parin täysikasvuisen purjehtijan painon. Ulkonäöllisesti istuimet tulevat vastaamaan täysin piirustuksissa esitettyä, kunhan ei katso istuimen alapuolelle.

Hikistä hiomista

Halkaistut laudat piti tietysti tasata sahan jäljistä molemmilta puolilta. Näkyvissä oli toisella puolella alkuperäinen tukkisahan jälki ja toisella puolella meikäläisen halkaisujäljet. Osoittautui, että tasohöylästä ei olisikaan tässä touhussa apua, sillä laudat olivat 30 ja 27 cm leveitä ja tasohöylästäni mahtuu läpi vain 25 cm leveä tavara. Ongelmana oli, että en uskaltanut kaventaa lautoja 25 senttimetriin, koska lautojen mahdollisten virheiden takia piti olla riittävästi tavaraa sijoitella sabluunat virheettömiin kohtiin.

Sähköhöylää en uskaltanut käyttää, koska 0 mm säädöllökin tuo laitteeni haukkaa välillä inhoittavan syviä viiruja höylättävään pintaan, eikä nyt ollut mahdollista menettää yhtään enempää lautojen paksuudesta tuollaisia viiruja tasaamalla. Ongelma johtui tietenkin joko sähköhöylän huonoista säädöistä tai käyttäjän osaamattomuudesta tai ehkä molemmista.

Soveltuva työkalu oli siis nauhahiomakone varustettuna 40 grit nauhalla. Itse asiassa kaksi nauhahiomakonetta, uudempi Boschin hiomakone, joka käytti tuota 40 grit nauhaa ja 1980-luvulta peräisin oleva Black & Deckerin laite, jonka kyljessä luki ”Made in West-Germany”. Ehkäpä tuosta johtuen se toimii edelleen erinomaisesti, iästään huolimatta. Tässä koneessa käytin 60 grit nauhaa. Työmetodina oli, että 40 grit nauhalla ajettiin pinnat sileäksi poikkisyyhyn ja 60 grit nauhalla ajettiin syiden suuntaisesti edellisen hiomajäljet pois. Lopputuloksen viimeistelin Metabon tasohiomakoneella, sekin edelliseltä vuosisadalta, sillä Festoolin Rotex 150 oli jokin aika sitten sanonut sopimuksen irti. (Huollossa myöhemmin selvisi, että johto vain oli jostakin taitekohdasta murtunut.) Nauhahiomakoneen etuna tässä puuhassa oli, että varovasti hiomalla oli mahdollista poistaa laudan pinnasta vain se pienin minimi ainesta, joka tarvittiin tasaisen pinnan saamiseksi. Lauta ei siis enää ohenisi yhtään sen enempää kuin on aivan välttämätöntä.

Tuohon kaiken halkaistun tavaran hiomiseen kuluikin sitten melkein kokonainen työpäivä.

Epoksitöitäkin välillä

Nyt oli hyvä vaihe toteuttaa suunnittelemani tulevien istuinlautojen vahvistus. Halkisahauksen jäljiltä 30 cm leveiden istuinlautojen paksuus oli pinnan hiomisen jälkeen 17,5 mm, lukuunottamatta laudan alapuolella keskellä kulkevaa 4 cm leveää kaistaletta, jossa paksuus oli 19,5 mm. Ero johtui siitä, että tuo keskiosa oli halkaistu justeerilla, jonka terän paksuus oli hiukan toista millimetriä. Päätin jättää alapuolen silleen, koska tuokin pieni ero toimisi laudan vahvistajana.

Vein laudat ja epoksi-tykötarpeet sisälle mökkiin lämpimään. Laminoin ensin roving-mattoa lautojen alapuolet koko pituudelta ja leveydeltä ja sitten vielä lautojen keskikohdalle viipaleet hiilikuitimattoa, jota oli jäänyt yli aiemmista epoksointitöistä. Laminoinnin kuivuttua tasasin vielä alapinnan Motonetin Outletista löytämälläni epoksitasoitteella. Olin onnistunut pelastamaan sieltä viimeisen 3 litran pänikän kympillä, kun ohjehinta oli aikanaan ollut päälle viisikymmentä euroa. Näin mahonkilaudoista muodostui ikäänkuin komposiittirakenne. Kun laudan päälle tuleva paino pyrkii taivuttamaan lautaa alaspäin, vastustavat lasikuitu- ja hiilikuitulaminoinnit taittumista, koska ne estävät laudan alapintaa venymästä ja murtumasta.

Sabluunoiden sovitusta

Nyt pääsin lopultakin sovittelemaan sarjojen sabluunoita lautojen päälle. Onnistuin aika hyvin valitsemaan laudoista sellaiset kohdat, joissa ei ollut huonoja syykuvioita tai painaumaa, joka oli syntynyt halkaisusahan jättämän jäljen poistamisesta syvemmälle hiomalla. Varasin osiin vielä riittävästi ylimääräistä pituutta, jotta voisin sijoittaa skarviliitoksen haluamaani kohtaan.

Kun sabluunoiden muodot oli piirretty lautaan, oli osien leikkaaminen irti laudoista vannesahalla helppo ja nopea toimitus. Sitten olikin edessä yksi projektin mielenkiintoisimmista ja ehkä vaikeimmista työvaiheista: Sarjojen asentaminen alustavasti paikoilleen, mikä edellytti mahonkilautojen höyryttämistä ja huomattavaa puristinvalikoimaa- ja määrää.

Ennen kuin höyryttämiseen päästäisiin, oli keulakannelle kuitenkin rakennettava väliaikainen kaksiosainen tuki, johon sarjojen päät kummaltakin puolelta kiinnittyisivät jäähtymisen ja asettumisen ajaksi. Se piti tehdä kaksiosaiseksi, jotta sarjojen päät pystyi sahaamaan osien väliin jätettävästä parin millimetrin raosta juuri oikeaan mittaan ja kulmaan. Katsoin mallia jälleen ”The Art of Boatbuilding” Youtube videosta. Siinä rakentaja kiinnitti tällaisen tuen ruuvilla alakautta kannen läpi, mutta minä en halunnut tehdä kateen ylimääräisiä reikiä.

Sitäpaitsi ruuvailu alakautta olisi edelluttänyt ryömimistä keulalaipion luukusta etukannen alle, mikä ei olisi ollut kovinkaan mukava työasento. Joten päätin tehdä tuen siten, että se olisi kiinnitetty kannen päälle tulevaan laudankappaleeseen, joka puolestaan olisi lujasti kiinnitetty kanteen puristimillla laipion aukon yläreunasta.

Piirrustusten mukaan tuon tuen piti olla 19 asteen kulmassa etukenossa kanteen nähden ja sarjojen tuli kiinnittyä tukeen 65 asteen kulmassa. Noiden viisteiden tekenminen tukikappaleeseen pöytäsahalla oli loppujen lopuksi aika yksinkertaista, kunhan oli ensin tehnyt tarvittavia avaruusgeometrisiä ajatusharjoituksia. Tuen alapuolelle tulevaan lautaan piti tehdä samat viisteet ja sen jälkeen kiinnitin tuen kappaleet parilla ruuvilla lautaan.

Keulakannen tukikappale

A temporary support for coamings 

in the middle of front deck

Taipuu vaan ei taitu

Asensin höyrytyssysteemin valmiiksi, eli puin styyrpuurin sarjan Etolasta hankittuun myoviseen mattojen pakkaus-sukkaan, kiinnitin höyryputken jesarilla sarjan toiseen päähän ja suljin mattosukan päät tiiviisti maalarinteipillä. Tapettihöyrystimen lämpeneminen kesti varttitunnin, minkä jälkeen se alkoi puhkua höyryä sukan sisään. Arvelin tarvittavan höyrytysajan olevan kolmisen varttia, joten päätin pitää ruokatauon tässä vaiheessa.

Valmiina aloittamaan sarjan laudan höyrytyksen

Ready to start steaming of the front piece of coaming

Kolmen vartin kuluttua menin katsomaan, miten höyrytys oli edistynyt. Kaikki tuntui olevan kunnossa. Mattosukan sisälle oli ehtinyt kertyä kohtalainen määrä höyrystä tiivistynyttä vettä, mutta tuo kai kuului asiaan. Kytkin höyrystimen pois päältä. Avasin mattosukan toisen pään ja kallistin tulikuumaa sarjan aihiota siten, että kertynyt vesi pääsi valumaan toisesta päästä ulos.

Ottamatta sarjaa muovin sisältä, aloin sovitella sitä paikoilleen. Työssä olivat erinomaisena apuna ”yhdenkäden” puristimet joilla puristusta pystyi asteettain lisäämään samalla kun piti toisella kädellä sarjaa suunnilleen oikealla paikallaan. Tässä työvaiheessa haastavimman kohdan muodosti sarjan ja keulalaipion ja kannen liittymäkohta. Havenin rakentamisoppaassa oli varoitettu, että tuossa kohdassa lautaan syntyy helposti halkeama huolimatta siitä, että lauta on höyrytetty. Jälkikäteen ymmärsin, että halkeama syntyy, jos sarjan kärkiosaa ei ole ensin kiinnitetty kannella olevaan tukeen ja sitten ryhdytään taivuttamaan sarjaa kohti veneen laitaa. Laipion yläreunaan tukeutuva sarjan osa ja kannen päälle jatkuva osa jäävät tällöin erilaisiin kulmiin, eli laitaa vasten tuleva osa taipuu jyrkästi ja keulakannen päälle tuleva osa jatkaa matkaa suoraan. Vaarana on laudan halkeaminen siitä kohdasta, jossa sarja ”kiipeää” etukannen päälle. Rakentamis-oppaassa kehotetaankin asentamaan tuohon kohtaan laudan sisään pitkä ohuen pronssitangon pätkä etukäteen estämään halkeamista.

Meikäläisellä ei sopivaa pronssitangon pätkää ollut, joten päätin yrittää taivuttamista ilman tuollaista halkeamanestoa. Loppujen lopuksi, monen yrittämisen jälkeen sarja istui kuin istuikin paikallaan jäähtymässä ilman halkeamisia. Tässä työvaiheessa tuli taas mieleen vanha viisaus, että veneenrakentamisessa ei voi koskaan olla liikaa puristimia.

Höyrytyssukan sisällä oleva sarjan lauta painettiin paikoilleen

The front piece of coaming, still hot from steam 

inside the plastic bag has been attached in place

Styyrpuurin puolen sarjaa en päässyt höyryttämään ja asentamaan ennen kuin paapuurin sarja oli jäähtynyt ja asettunut niin, että puristimet saattoi poistaa. Päätin antaa paapuurin sarjan asettua yön yli ja ryhdyin rakantamaan ns. skarvikelkkaa.

Kyseessä on asetelma, jolla riittävään isoon pohjalevyyn kiinnitetyllä yläjyrsimellä voidaan tehdä lautoihin skarviliitoksiin tarvittavat yhdenmukaiset viisteet. Yläjyrsintä liikutetaan tuolloin edestakaisn 1:8 kulmaan veistettyjen pystytukien päällä, jolloin se leikkaa laudasta materiaalia saman kulman suhteessa. Tällaisen skarvikelkan rakentamisessta löytyy paljon ohjeita Youtubelta, toinen toistaan hienompia virityksiä, mutta myös perus-yksinkertaisia laitoksia, jotka ajavat saman asian. Kun en tuollaista skarvikelkkaa kokenut jatkossa juuri tarvitsevani, päätin mennä yli siitä mistä aita on matalin, eli päädyin tekemään hyvin yksinkertaisen asetelman.

Se syntyi ensinnäkin irrottamalla yläjyrsimen pohjalevy ja asentamalla sen tilalle noin 40 cm pitkä, 12 mm vanerista tehty pohjalevy. Varsinaisen telineen tein ajamalla ensin 2 x 5 cm mäntyrimaan pöytäsahalla nuo 1:8 viisteet ja ruuvaaamalla sitten noin 50 cm pitkät rimanpätkät alapuolelta 50 x 30 cm 12 mm vanerilevyyn siten, että rimojen väli on 25 cm. Telineen kiinnitin sitten puristimilla vanerilevyn reunoista Black & Deckerin Workmate-työpenkkiin.

Pienen harjoittelun ja yläjyrsimen terän korkeussäätöjen jälkeen alkoi harjoituskappaleisiin syntyä tarkoitettua viistettä. Teline jäi nyt odottamaan, että myös styyrpuurin puoleinen sarjan etuosa on saatu taivutettua.

Seuraavana aamuna sahasin kannella olevan kaksiosaisen tuen raosta paapuurin sarjan etuosan juuri oikeaan kulmaan ja pituuteen, minkä jälkeen irrotin sarjan puristimista. Irroitettuani laudan se alkoi jonkin verran oieta aikaansaadusta kaarevuudesta, mutta tuon pitäisi näissä höyrytyshommissa olla ihan normaalia. Lopullisessa asennuksessa se kyllä helposti taipuisi tarkoitettuun muotoon.

Styyrpuurin sarjan höyrytys ei sitten mennytkään aivan niinkuin piti. Tuo muovinen mattosukka on todella ohutta muovia, johon helpostyi syntyy terävistä laudan kulmista reikiä. Kun kolmen vartin höyrytyksen jälkeen palasin katsomaan aikaansaannosta, ei sukan sisällä ollut höyrystä tiivistynyttä vettä. Sensijaan höyry puhisi ulos muoviin syntyneestä reiästä. Ajattelin, että lauta on kyllä varmasti kuitenkin saanut tarpeeksi höyryä ja rydyin taivuttamaan sitä paikalleen. Vielä tässä vaiheessa en tiennyt, että sarjan kärki pitäisi ensin kiinnittää kannella olevaan tukeen, ennen kuin alkaa taivuttaa lautaa kohti veneen reunaa. Lauta tuntui taivutettaessa jäykemmältä kuin styyrpuurin lauta. Taivutus sujui muuten hyvin, mutta kiristäessäni lautaa paria viimeistä senttiä kohti keulakannen takareunaa tapahtui se, mistä rakennusoppaassa varotettiin. Lautaan ilmestyi pieni halkeama juuri siihen kohtaan, josta oli varotettu.

Lopetin taivuttamisen siihen. Nyt ei ollut muuta tehtävissä kuin laudan asetuttua yrittää liimata halkeama kiinni ja asentaa pitkät ruuvit laudan sisälle alapuolelta tukemaan halkeamakohtaa. Epoksiliimaus sai sitten kuivua yön yli ja aamulla asensin kaksi 50 mm pitkää ruostumatonta ruuvia tukemaan liimattua kohtaa. Asennus oli tarkkaa puuhaa, sillä ruuveille piti esiporata reiät ja käsivaralla poratessa riskinä oli, että poranterä tulisi ulos 11,2 mm paksun laudan pinnasta jommalta kummalta puoleleta. Poraus ja ruuvaus onnistuivat kuitenkin hyvin, eikä lopputuloksesta voi havaita laudassa olleen minkäänlaista halkeamaa. Sitäpaitsi tuo kohta taitaa jäädäkin keulakannen takimmaisen kaaren päälle aikanaan asennettavan riman taakse piiloon.

Molemmat sarjat alustavasti paikoillaan

Boath coamings have been preliminary fitted

Skarvien tekoon

Ennen skarvi-viisteiden tekemistä sarjalautoihin muotoilin paapuurin sarjan taaemman osan ja peräpeilin liitoskohdan oikeaan kulmaan kulmamittaa käyttäen. Tuo muotoilu ei ollut vielä lopullinen, sillä halusin varmistaa, että osassa on riittävästi ylimääräistä materiaalia, jotta pystyn sijoittamaan sarjan etu- ja takaosan liitoksen juuri haluamaani paikkaan. Paapuurin etummaisen laudan takapäässä oli nimittäin sirkkelin puraisusta syntynyt jälki, jota en ollut voinut hioa pois ohentamatta lautaa liiaksi. Se oli kuitenkin mahdollista saada näkymättömiin, jos onnistuisin sijoittamaan liitoksen sen etupuolelle tai sen päälle.

Sijoitin paapuurin puolen laudat paikoilleen siten, että takimmaisen laudan peräpää asettui kiinni peräpeiliin ja laudat olivat keskellä päällekkäin. Nyt pystyin merkitsemään liitoksen kohdan haluamaani paikkaan, eli siten, että mainittu sirkkelin rouhaisu jäi liitoksen peräpään puolelle, eli poistettavaan osaan. Tein merkinnän siten, että kun liitos olisi liimattu, peräpäässä olisi sarjassa vielä viitisen senttimetriä liikaa pituutta, jota voisi sitten leikata vähän kerrallaan ja varmistaa, että sarjan ja peräpeiliin liitoskohdasta tulisi täydellinen.

Skarvien tekemistä varten nostin molemmat Workmatet ulos venetallista: Yläjyrsimellä skarveja tehtäessä puupurua tulee todella runsaasti ja ajattelin näin säästyväni siivouksen vaivasta. Sitäpaitsi ulkona pressutallista sarjojen osia mahtuu kääntelemään paremmin.

Laitoin skarvitelineen puristimella kiinni workmateen ja mahonkilaudan parilla puristimella kiinni skarvitelineeseen niin ettei se pääse liikkumaan yläjyrsintä käytettäessä. Helpostihan skarviviiste sitten syntyi kaikkiin neljään liitetttävään kappaleeseen.

Skarveja syntyy

Making of the skarfs for joints

Vein osat liimaamista varten sisälle mökkiin, jossa 22 asteen lämpötilassa epoksi kovettuisi niinkuin pitää. Kun ryhdyin valmistelemaan liimausta totesin, että osat täytyy tietenkin saada juuri oikeaan asentoon suhteessa toisiinsa, eikä minulla ollut mitään keinoa määritellä tuota. Olisi pitänyt aiemmassa vaiheessa lautojen paikoillaan ollessa vetää pitkällä viivottimella linja molempien osien yli, niin olisin sen perusteella osannut asetella osat liimauksessa oikein. Pelkkään silmämääräiseen asetteluun en luottanut.

Yksi askel taakse ja kaksi eteen. Kiikutin tarpeet takaisin veneelle ja asensin ne jälleen oikealle paikalleen. Taivutin takimmaista osaa sen verran irti liitoskohdasta, että mahtuisin levittämään epoksia liitospintojen väliin. Taaempi osa jäisi veneen sisäpuolelta katsoen etummaisen osan päälle liitoksessa.

Laitoin muovikalvoa liitoskohdan alle suojaamaan pitkittäisjäykkääjää liimapurskeilta ja levitin epoksin liimattaville pinnoille. Ensin kirkasta epoksia ja sitten selluloosakuidulla ja mahonkijauholla paksunnettua tavaraa. Lopuksi tiukka puristus useammalla puristimella ja 3000 watin rakennuslämmitin lämmittämään liimausta työn ajaksi.

Aamulla irrotin puristimet ja ajoin nauhahiomakoneella liimapurskeet pois liitoskohdasta. Sauma oli asettunut laudan molemmilla puolilla oikein siististi. Nyt tarvittiin enää sarjan perän sovittaminen tiukasti peräpeiliin. Sitä varten piti sarjalauta asentaa etupäästä tarkasti lopullisille sijoilleen. Sen lisäksi, että useammalla puristimella painettiin sarjaa pitkittäisjäykkääjää ja polviota vasten, tarvittiin myös kumivasarasäätöä. Tarkoittaa, että sarjan ollessa taivutettuna piti takapäätä paukutella tällaisella moukarilla eteenpäin, kunnes kannen takimmasta kaarta vasten tuleva sarjan kohta oli tiukasti kiinni tuossa kaaressa.

Kun etupää oli paikallaan ryhdyin lyhentämään peräpäätä. Taivutin laudan peräpään kohti peräpeilin keskiosaa, jolloin pystyin painamaan alareunan oikealle korkeudelle pitkittäisjäykkääjän päälle. Piirsin lautaan kulmamitalla juuri oikeita liitoskulmia ja otin kerrallaan parin sentin pätkän pois Feinin puuterällä. Viimeinen leikkaus taisi olla alle puoli senttiä ja sitten sarjalauta nauhahiomakoneella hipaisun jälkeen istuikin tiiviisti peräpeilissä. Laudan peräosan leikkaaminen tyypilliseen Haven 12,5 muotoon saisi odottaa, kunnen sarjan ja peräpeilin liitoshelat ovat käytettävissä.

Sama harjoitus piti sitten tehdä styyrpuurin puolella. Kuten tavallista kun se oli jo kertaalleen tehdyn toistoa, valmista tuli selvästi nopeammin.

Varmistuksen varmistus

Vuorossa oli keulakannelle tulevan mahonkituen valmistaminen ja kiinnittäminen kanteen. Tässä tuessa siis veneen molemmilta puolilta tulevat sarjat yhtyvät ja kiinnittyvät. Kiinnityksen kanteen tulee olla tukeva, koska toisaalta sarjoihin on jäänyt höyrytyksestä huolimatta jonkin verran jännitystä, joka pyrkii painamaan tukea kohti keulaa ja toisaalta kovemmassa merenkäynnissä aalto saattaa iskeä voimalla vasten sarjoja kannella. Tuki tulee aiemmin mainittuun 19 asteen etukenoon kanteen nähden. Päätin tehdä kiinnityksestä tukevan käyttämällä 5 mm ruostumatonta kierretankoa, joka kulkisi tuen läpi ja kiinnittyisi kannen alla isolla aluslevyllä.

Sarjojen lopullinen korkeus keulakannen pinnasta on piirustusten mukaan 12,5 cm. Kun otetaan huomioon niiden 19 asteen kallistus eteenpäin, katsoin parhaaksi tehdä tässä vaiheessa tuesta reilut 15 cm pitkän, tai korkean. Ylimääräinen sahattaisiin sitten sarjojen kiinnityksen ja muotoilun yhteydessä pois. Porasin 5 mm reiän tukipalan läpi ja yläpäähän 5 cm syvyydeltä 10 mm upotuksen pulttia ja aluslevyä varten.

Reikä piti porata tukipalan läpi

Boring a hole all way through the deck 

of the coamings for a threaded rod

Asetin tuen tarkalleen lopulliselle paikalleen ja porasin pitkällä 5 mm poranterällä kannen läpi. Kurkistin keulalaipion aukosta nähdäkseni, miten kanteen tullut reikä oli alapuolella asettunut.

Jo poratessani huomasin, että poranterä ei ollut osunut keulakannen toiseksi viimeiseen tammikaareen, mistä kierretangon päähän tuleva pultti olisi saanut vahvan otteen, vaan terä solahti kannen läpi kohtaamatta sen jälkeen mitään.

Nyt huomasin, että reikä oli asettunuut hankalasti aivan tuon tammikaaren takareunan viereen, mikä tarkoitti, että minkään 10 mm suuremman aluslevyn asentaminen alapään pultille ei ollut mahdollista.. Ilman suurempaa aluslevyä ei kiinnitys 9 mm havuvanerikanteen olisi kovin tukeva.

Hetken mietittyäni keksin, että voisin vahvistaa kiinnityksen tuen ja keulakannen läpi alapuolella olevaan tammikaareen asti ulottuvalla pronssiruuvilla. Kokoelmastani sattui löytymään tarkoitukseen sopiva 5 x 80 mm pronssiruuvi, jolle löytyisi nyt käyttöä. Tiivistin kannen ja tukipalan liitoksen Sikaflexillä ja ryömin keulalaipion luukusta sen verran kannen alle, että sain kiristettyä 10 mm aluslevyn ja nylock-pultin kierretankoon. Hampaat irvessä tuota ei kuitenkaan tohtinut kiristää, koska jo kohtalaisella kiristämisellä aluslevy alkoi upota vanerin alapintaan.

Kun tuki oli näin saatu pysymään paikoillaan, porasin sen alaosasta viistoittain läpi kannen reiän tammikaareen asti pronssiruuville. Sipaisin ruuvin kierteisiin vaseliinia ja kiersin sen paikoilleen ja kiristin tiukkaan. Nyt oli tuki molempiin suuntiin tuettu ja varmasti kestäisi siihen kohdistuvat voimat. Kokeilin taivuttaa sarjojen kärjet kiinni tukeen. Mittaukseni olivat jotakuinkin onnistuneet. Tarkoittaa, että muuta ei tarvittaisi kuin että paapuurin sarjan kärjestä olisi sahattava puolen senttimetrin siivu pois, jotta kärjet mahtuisivat yhtymään keskellä tuen etureunaa. Se olisi helposti tehty.

Sarjat kiinni!

Päivän viimeisenä tehtävänä oli sarjojen kiinnittäminen sekä pitkittäisjäykkääjiin että kannella olevaan tukeen. Tarkoitukseni oli ruuvaamisen lisäksi kiinnittää, tai pikemmin tiivistää sarjojen ja pitkittäisjäykkääjien väli Sikaflexillä estämään veden luikertamista puupintojen väliin lahoittamaan. Jos nyt ottaisin sarjat taas irti kiinnityksistään päästkseni levittämään Sikaflexiä pinnoille, joutuisin ensin tekemään isot suojateippaukset ja niistä huolimatta sarjoihin ja muihin veneen pintoihin asennuksessa ilmestyviä Sikaflex-jälkiä ei pystyisi estämään. Tiedossa olisi erinomainen sotku, kun yrittäisin saada sarjoja paikalleen liukkaan Sikaflexin päälle. Pystyisikö sen välttämään?

Hetken mietittyäni keksin, että löysään sarjoja kiinninpitäviä puristimia vaiheittain vain sen verran, että pystyn pursottamaan tarpeeksi Sikaflexiä sarjan ja pitkittäisjäykkääjän raosta ja sitten vielä levittämään sen pinnoille kapealla lastalla. Aloitin styyrpuurin puolen sarjasta. Merkitsin sarjaan ruuvien kiinnityskohdat 10 cm välein ja tein kohtiin valmiiksi ruuvinreiät senkkauksineen. Työmetodina lähdin peräpäästä liikkeelle poistaen ensin puristimia reilun metrin matkalta, jolloin pystyin taivuttamaan sarjalautaa hyvin irti pitkittäisjäykkääjästä ja levittämään Sikaflexin. Seuraavaksi kiristin koko ”Sikaflexatulla” matkalla puristimilla ruuvinreikien välistä osat yhteen niin, että Sikaflexiä pursui ulos saumasta. (Olin etujkäteen suojannut sekä sarjan että pitkittäisjäykkääjän pinnat maalarinteipillä.) Kiristin 4 x 35 mm ruostumattomat ruuvit ruuvinreikiin, jättäen kuitenkin etummaiset ruuvit vielä laittamatta. Tämä siksi, että seuraavaksi piti pystyä taivuttamaan sarjaa seuraavalta noin metrin matkalta se verran, että pystyi pursottamaan Sikaflexiä rakoon. Samasta syystä poistin taas puristimet tuolta metrin matkalta, ja vähän edempääkin.

Näin osissa edeten sain sarjan ruuvattua kiinni pitkittäisjäykkääjään koko jäykkääjän matkalta. Tässä vaiheessa sahasin vielä puristimilla kannen vinotuessa kiinni olevan paapuurin sarjan kärjestä ylimääräisen materiaalin pois Feinin ohuella terällä, painoin puristimilla molempien puolien kärjet yhteen kannen tukea vasten ja avasin vielä niiden välisen sauman Feinillä. Kun kärjet sitten lopullisesti puristettiin tukea vasten ne asettuivat tiiviisti myös toisiaan vasten.

Olin tyytyväinen. En kuitenkaan voinut kiiinnittää molempien puolien sarjoja lopullisesti kansitukeen samanaikaisesti, vaan ensin oli styyrpuurin puolen sarjan kärki liimattava tukeen ja annettava liimauksen kuivua.

Sen jälkeen olisi helpompi liimata paapuurin sarja paikalleeen, kun asennuksessa olisi vähemmän ”liikkuvia osia”. Vapautin styyrpuurin sarjan kärkeä kansituesta sen verran, että pystyin sivelemään ensin kirkkaan epoksin ja sitten selluloosakuidulla ja mahonkipölyllä paksunnetun epoksin liimattaviin pintoihin. Puristin sarjan tiiviisti kansitukea vasten puristimilla ja asensin rakennuslämmittimen lämmittämään liimausta.

Styyrpuurin sarja paikallaan kärki liimattuna kannen tukipalaan

Starboard coaming has been glued to the deck supporting piece

Seuraavana aamuna irrotin puristimet styyrpuurin sarjan kärjen ja kansituen liimauksesta. Samalla metodilla kuin styyrpuurin puolella kiinnitin sitten paapuurin sarjan pitkittäisjäykkääjään ja liimasin sarjan kärjen kansitukeen. Liimausten kuivuttua voitaisiin tehdä sarjojen lopullinen muotoilu piirustusten mukaiseksi.

 Sarjan yläreunan muotoilua

Modifying the upper edge of the port coaming

Skantäkkiä kiinnittämään

Seuraavaksi oli vuorossa veneen ylimmän laudan päällä reunassa kulkevien osien tekeminen. Mietin mikähän taitaa olla tuon osan nimi suomeksi. Englanniksi kulkevat nimellä ”covering boards”. Jälleen tuli Facebookin ”puuvene”-ryhmä avuksi. Osan nimi on siis skantäkki. Havenissa keulakannen vaneri ulottuu veneen sivuille ja skantäkki jatkaa siitä mihin vanerikansi loppuu. Tuo jatkokohta olisi tietenkin syytä saada vesitiiviiksi. Alunperin olin ajatellut tehdä tuohon skarviliitoksen, mutta totesin sen sitten turhan työlääksi, koska kansiveneri oli jo koko matkaltaan ruuvattu ja sikafleksattu kiinni pitkittäisjäykkääjään ja ylimpään lautaan. Päätin, että tehdään puskusauma parin millin raolla, joka täytetään G-Flex epoksilla. Eiköhän tuo tiivistäisi sekä vaneri että mahonkilaudan päät niin hyvin, ettei vesi pääsisi niitä kostuttamaan.

Tein taas sabluunat kapalevystä skantäkkien koko pituudelta. Skantäkkilaudat oli joka tapauksessa tehtävä kahdesta osasta ja ne sitten liitettäisiin kunnon skarviliitoksella. Varastosta löytyi tarvittavat 10 mm paksuiset laudat, joihin piirsin muodot sabluunoiden mukaan ja sahasin sitten osat vannesahalla.

Aiemmista sarjojen liiitoksista tekemieni huomioiden perusteella en nyt harkinnutkaan osien liimaamista sisällä mökin lämmössä, vaan päätin tehdä liitokset siten, että osat ovat lopullisilla paikoillaan veneen laidoilla. The Art of Boatbuilding-videosarjassa Bob Emser tekee liitokset erillään veneestä sahapukkien päällä, mutta hänellä olikin käytössään niin leveää lautaa, että pienet suuntausvirheet liitoksessa eivät ilmeisesti haitanneet. Meikäläisen kapealla materiaalilla osien suuntaus suhteessa toisiinsa piti olla juuri oikea.  

Asetin palaset oikeille kohdilleen ja merkitsin skarvien paikat kohtaan, jossa osat ulottuivat toistensa päälle, Aiemmin tekemäni yläjyrsimen skarvikelkka sai taas käyttöä ja veneteltan lattia alkoi peittyä mahonkipuruun skarveja tehtäessä. Liimausta varten levitin muovikalvon liimauskohdan alle. Isokokoisella puristimella sain hyvän paineen aikaan liitokseen, kun puristimen alapää otti tuen pitkittäisjäykkääjän alapinnasta. Ulkolämpötila oli tässä vaiheessa nollan pinnassa, sisällä veneteltassa lämmittimien ansiosta liki kymmenen astetta. Tarvittin siis lisälämmitystä liimauskohtaan, jotta epoksi alkaisi kunnollla kovettua. Viritin paapuurin puolelle auton sisätilalämmittimen puhaltamaan 1000 watin teholla kuumaa ilmaa liimauskohtaan ja ripustin remmeillä styyrpuurin puolelle kattotuista 3000 watin rakennuslämmittimen suunnaten sen ilmavirran liimauskohtaan. Saisivat siinä kovettua yön yli.

Skantäkin skarviliitos kuivumassa

Skarf joint of the covering board being clamped for gluing

Aamulla ajoin liitosskohdat nauhahiomakoneella puhtaaksi epoksipurskeista, sijoitin skantäkit takaisin paikoilleen ja piirsin sarjoja vasten tarkat leikkauslinjat skantäkin sisäreunaan. Veistin sitten kavahöylällä ylimääräisen materiaalin pois niin, että Skantäkit istuivat tiiviisti sarjoja vasten.

Kavahöylällä on hyvä höylätä koveria linjoja

Using spokeshave for the convex shape of the covering board

Keulakannen lasikuitu-rowingilla päällystetyn kannen ja skantäkin paksuuksissa oli millin-parin ero. Tarkoituksena oli tasata tämä ero, joka muuten näkyisi näiden välisessä saumakohdassa. Ratkaisuksi keksin Sikaflexin, jolla olin joka tapauksessa päättänyt tiivistää skantäkin ja ylimmän reunalaudan, pitkittäisjäykkääjän ja sarjojen  väliset saumat. Pursottaisin Sikaflexiä normaalia enemmän ylimmän reunalaudan päälle ja puristaisin skantäkkiä pitkittäisjäykkääjää vasten vain sen verran, että syntyisi kosketus Sikaflexiin, mutta antaisin Sikaflexin sitten kuivua joustavaksi parin millin kerrokseksi ruuvaamatta skantäkkiä vielä tässä vaiheessa kiinni.

Mietintää aiheutti, missä järjestyksessä tekisin Sikaflexin levittämisen ja toisaalta keulakannnen jatkeen ja skantäkin välisen puskusauman täyttämisen West Systemsin G-Flex epoksilla, mutta sitten totesin, että asiahan on itsestään selvä. G-Flex saumausta en voisi tehdä laittamatta skantäkkiä ensin paikalleen ja silloinhan en voisi enää levittää Sikaflexiä skantäkin alle. Siis ensin levitetään Sikaflex ja sitten kun skantäkki on painettu paikalleen tehdään tuo G-Flex puskusauma.

Vielä oli tehtävä suojausteippaukset Mirkan sinisellä maalarinteipillä ja sitten tostoimiin! Tulos näytti vastaavan odotuksia. Antaisin Sikaflexin kovettua pari-kolme päivää ennen kuin ruuvaisin sen lopullisesti kiinni.

Seuraavana päivänä päätin viimeistellä skantäkin ulkolaidan ylimmän reunalaudan tasalle. Sitä varten piti poistaa puristimet, joilla olin painanut vaakatasossa skantäkin sarjaa vasten. Varmistin, ettei skantäkki pääsisi yhtään liikahtamaan kiinnittämällä sen kolmella väliaikaisella ruuvilla pitkittäisjäykkääjään. Ruuveja ei tietenkään tässä vaiheessa kierretty pohjaan asti.

Ryhdyin poistamaan ylimääräistä materiaalia skantäkin ulkoreunasta. Tuli tässäkin taas huomattua, kuinka erinomainen työkalu terävä Stanleyn pieni ns. puhdistushöylä on. Sen avulla oli oikea nautinto leikata 10 mm paksun skantäkkilaudan ulkoreunasta paikoin 10 mm ylimääräinen materiaali pois. Vielä reunan pyöristys ja viimeinen oikaisu 70 cm pitkällä hiomalaudalla ja skarntäkit veneen molemmilla puolilla olivat valmiit ruuvattavaiksi kiinni sitten kun siihen olisi sopiva vaihe.

Skantäkin ulkoreuna siistitty

Covering board edge in final shape

Esteettistä puunvalintaa

Takimmaisen keulakannen kaaren takasivun päällä kulkee piirustusten mukaan tuuman korkuinen lista, jolla ei käsittääkseni ole muuta kuin esteettinen tehtävä. Sen alapuolelle kiinnittyy sitten aikanaan maston tuki.

Kun olin aiemmin tehnyt keulaluukkuun raamilistat jalavasta ja kun ne olivat mielestäni hyvän näköiset, päätin tehdä myös tuon listan jalavasta. Vähiin käyneestä kunnollisen jalavatavaran varastosta löysin vielä tuohon kohtaan sopivan laudan. Mielestäni tuossa kohdassa voisi olla hyvän näköinen vähän tuumaa leveämpikin lista, joten annoin tavoiteleveydeksi 4,5 cm.

Listan päät liittyisivät sarjoihin juuri siinä kohdassa, jossa sarjan alareuna päättyy viistosti tuohon kansikaareen ja yläreuna jatkaa matkaansa kannen päällä kohti. Tiedossa oli siis taas mielenkiintoisten vinoliitosten tekemistä. Jotta liitoksista tulisi onnistuneet, tein ensin mäntylaudan pätkästä mallin, johon sain aikaan oikeat viisteet. Mittasin tarvittavan jalavalistan pituuden ja ryhdyin muotoilemaan päitä mallin mukaan. Tuollaiseen paikkaan tulevan listan sovittamisessa paikalleen en nähnyt muuta keinoa kuin tehdä se ensin ylipitkäksi ja leikata sitten toisesta päästä aina hieman materiaalia kerrallaan, säilyttäen viisteiden kulmat ennallaan. Jossakin vaiheessa keskittyminen herpaantui ja höyläsin toisesta päästä kuitenkin liikaa materiaalia pois. Nyt lista mahtui kyllä paikalleen sarjojen väliin, mutta kun sen painoi tiiviisti styyrpuurin sarjaa vasten, oli paapuurin sarjan liitoskohdassa 3-4 mm rako. Tuli elävästi mieleen kansainvälinen mutterin kiristyssääntö: ”Pultti poikki ja puoli kierrosta takaisin”.

Aikani harmiteltuani, mietin mitä olisi tehtävissä. Yhtä siistiä jalavalautaa ei ollut enää jäljellä, joten koko listan tekeminen uuusiksi ei olisi parantanut tilannetta. Yli yön nukuttuani päätin aamulla kokeilla, voisiko rakoon saada liimattua täytepalan samasta jalavalaudasta siten, että jatkos jäisi jokseenkin huomaamattomaksi.

Tein sellaisen ja kokeiltuani sitä paikalleen totesin korjauksesta tulevan riittävän siistin. Koko hoito sitten liimattiin ja ruuvattiin tammikaareen ja kun epoksinpurskeet oli Feinillä hiottu, oli jatkos aikalailla huomaamaton ja listan molemmat päät liittyivät sarjoihin tiiviisti.

Koristeriman täytepala. Kuvassa näkyvät myös istuintukeen 

viritetyt rautalangat istuinten keskituen määrittämistä varten

I had to  use an extension piece for the frame between front deck 

and bulkhead as I did saw the frame too short. 

Also visible are the wires used to define the height of seats' center support

 

Istuakin pitäisi

Olin saanut perheeltä pari lisäpäivää mökillä työskentelyyn, mikä teki mahdolliseksi ryhtyä tekemään istuimia. Keli oli nyt kääntynyt pakkaselle, mutta veneteltassa lämpö pysyi reilusti plussan puolella. Ei kuitenkaan niin paljon, että isommat epoksityöt olisivat olleet mahdollisia siellä. Tutustuin taas aiheeseen sekä piirrustuksista, että katselemalla Bob Emserin videon samasta työkohteesta.

Istuimet tuetaan kummallakin puolella venettä kolmesta kohdasta: keulalaipiosta, perälaipiosta ja niiden keskeltä veneen laitaan kiinnitetystä tuesta. Istumet tehdään yleensä kahdessa osassa, sillä yhdestä osasta istuimen tekeminen edelllyttäisi liki 60 cm leveää mahonkilautaa, ja sellaista on harvoin tarjolla.

Keula-ja perälaipioiden tukien paikat oli helppo mitata piirustuksista. Tein tuet jalavalistoista ja ne olivat varsin nopeasti paikoillaan. Keskituen paikan ja korkeuden määrittäminen olikin sitten mielenkiintoinen projekti, jossa olisi ollut paljon pähkäilemistä, ellei olisi voinut seurata videolta ohjeita.

Löin paapuurin tukien etu-ja takareunoihin pienet naulat ja pingotin sekä etureunaan että takareunaan ohuet rautalangat keulalaipiosta perälaipioon. Nyt oli istumen korkeus keskellä määriteltävissä. Seuraavaksi muotoilin kapalevystä sabluunan, jonka ulkoreuna noudatti veneen laidan muotoa ja yläreuna lulki laidasta molempien rautalankojen ali juuri ja juuri niitä koskettaen. Piirrustuksista olin mitannut, kuinka pitkälle kohti veneen keskiviivaa levyn yläreunan pitäisi ulottua kohdassa, jossa keskituki päättyisi istuimen sisäreunan alle. Nyt ei tarvinnut muuta kuin piirtää silmämääräisesti kaunis kaari tuen sisäreunan ja laitaa vasten olevan osan alareunan välille, niin sabuuna keskituesta oli valmis.

Piirustusten mukaan keskituki tehdään laminoimalla tammesta kaari kulkemaan veneen palteen kohdilta istuimen alapuolelle, ruuvattavaksi kiinni tammilistaan, joka ulottuu veneen ulkolaidasta istuimen sisäreunaan asti. Lisäksi tuen heiluminen veneen pitkittäis-suuntaan estettäisiin viistosti asennetulla metalliputkella tuen ja laidan väliin. Varmasti elegantti, mutta suuritöinen ratkaisu.

Suunnittelin toisenlaisen järjestelyn: laminoisin 4x5 cm jalavalaudan pätkistä tekemäni sabluunan mukaisen tuen. Kiinnitys veneen ulkolaitaan tapahtuisi ajamalla tuen ulkolaitaan kaaren levyinen ja syvyinen vako ja tuki liimattaisiin kaareen siten että kaari jäisi kokonaisuudessaan tuen sisälle.

Leikkasin jalavalaudasta sopivankokoisia pätkiä niin, että ne päällekkäin asetettuina ylittivät joka puolelta tekemäni sabluunan ulkomitat. Pätkät sitten liimattiin yhteen epoksilla, jolloin syntyi kaksi tukiaihiota, jotka toin lämpimään mökkiin epoksin kovettumisen ajaksi.

Seuraavana aamuna leikkasin vannesahalla aihiot sabluunan mukaisiksi. Ulkoreunaan tein kolouksen ajamalla pöytäsahalla vierekkäisiä sahausuria kaaren paksuuden syvyydeltä. Kun urat oli tehty, oli helppo taltata niiden väliin jääneet ohuet siivut pois. Sovitin innoissani tukea kaaren päälle ja se asettui hyvin juuri tarkoitettuun paikkaan siten, että yläreuna juuri ja juuri kosketti laipioiden väliin viritettyjä rautalankoja. Kiinnitin tuen oikealle paikalleen tilapäisesti parilla ohuella rautanaulalla. Seuraavaksi olisi vuorossa istuinsabluunoiden teko.

Vanerisabluunoita

Aiemmin syksyllä Kävin Lohjan K-raudassa ostamassa paksumpaa vaneria mökin korjaustarpeisiin. Vanerivarastossa huomasin, että vaneripaalien suojana oli tehtaalla käytetty 3 mm kakkosluokan vanerilevyä, jossa oli kuljetuksesta tulleita kolhuja. Mietin jo tuolloin, että tuossapa olisi hyvää materiaalia istuinsabluunoiden tekoon, koska levyn mitat olivat 220 x 110 cm.

Aiemmin käyttämäni kapalevy oli liian lyhyttä tähän tarkoitukseen. Varastonhoitajan kanssa päästiin sopuhintaan yhdestä tuollaisesta suojalevystä, joka sitten matkasi mukanani mökille Lohjansaareen. Nyt oli aika ottaa tuo levy käyttöön.

Leikkasin vanerista kaksi palaa, jotka sijoitin istuinten paikalle ja taivutin juuri oikean pituisen mäntysoiron etu-ja takalaipioiden istuintukien väliin osoittamaan istuinten etureunan kaaren. Tarkistin, että soiron kaari sijoittui keskikohdassa juuri sille etäisyydelle veneen laidasta, joka oli merkitty piirustuksiin. Piirsin soiroa pitkin vanereihin istuinten etureunan muodon. Istuimet ovat koko matkalta tasaisesti yhtä leveitä, joten istuinten ulkoreunan merkitseminen ja piirtäminen samaista soiroa apuna käyttäen oli helppoa.

Istuinten sabluunoiden mittausta. Kuvassa myös istuinten keskituet

Making the thin plywood templates for the seats. 

Also visible are the center supports of the seats

Sahasin vannesahalla levyihin oikeat muodot ja ryhdyin sijoittamaan niitä aiemmin sahaamilleni mahonkilaudoille.

Sabluunoiden sahausta

Cutting the seat templates

Olin etukäteen hieman huolestunut, riittäisikö sahaamieni lautojen leveys lähellekään piirustusten mukaisten istuinten leveyttä, mutta huoleni taisi olla turha. Piirustusten mukaan istuinten leveyden pitäisi olla 28,5 cm. Kun olin parhaani mukaan sijoittanut sabluunat laudalle sain leveydeksi 25,8 cm. Kun tuohon lisätään suunnittelemani vahvistuskappaleet etu-ja takareunaan, yhteensä 3,5 cm, päädytään leveyteen 29,3 cm, joka tuntuuu jokseenkin sopivalta.

Kyllä oli helppo sitten leikata istuinlautoihin lopullinen muoto vannesahalla. Varmaan sen olisi voinut tehdä myös kuviosahalla, mutta vähän työläämmin, eikä välttämättä niin tarkasti. Sahauksen jälkeen viimeistelin leikkaukset koveralta sisäsivulta kavahöylällä ja kuperalta ulkosivulta puhdistushöylällä. Pituuksien suhteen tarvittiin vielä pientä viimeistelyä, ennenkuin istuinlevyt loksahtivat tiiviisti oikeille paikoilleen.

Istuinlevyjen sovitus paikoilleen

First fitting of the seats

Piirustusten mukaan istuinlevyt tehdään irroitettaviksi siten, että niiden paikallaan pysyminen varmistetaan laipio- ja keskitukiin tehtävillä pystytapeilla ja istuimiin näitä vastaavasti tehtävillä loveuksilla. En tosin ole missään vaiheessa ymmärtänyt, miksi istuinlevyt pitäisi voida irrottaa, koska niiden alapuolella on avointa tilaa eikä esimerkiksi säilytyslaatikoita. Siksi ajatttelin oikaista tässä kohdassa ja aikanaan ruuvata istuimet kiinni tukiin.

Nyt oli vuorossa istuinprojektin työläin vaihe. Kaikkiin neljään istuinlautaan piti yhdellä kertaa liimata epoksilla vahvistuslistat molemmille sivuille. Eteen 25x 30 mm mahonkilista ja taka- eli ulkosivulle 10 x 30 mm lista. Ulkolämpötila oli jo hieman pakkasen puolella, joten ei auttanut muuta kuin raivata mökin tuvasta huonekaluja sivummalle, levittää suojamuovi lattian yli ja kuskata veneteltasta kaikki tarkoitukseen sopivat puristimet sekä epoksitarvikkeet sisälle mökkiin. Jokaiseen istuimeen riitti viisi isoa puristinta ja aikanaan Motonetista hankkimani isot yhdenkäden puristimet osoittautuivat lähes korvaamattomiksi tässä hommassa. Liiimaamiseen käytin West Systemsin G-Flex epoksia.

Haasteena oli molempien puolien listojen painaminen paikoilleen yhtä aikaa ilman, että ne lipsuisvat pois epoksin liukastamilta sijoiltaan ennen kuin apuun on saatu tarpeeksi puristimia. Juuri tässä nuo yhdenkäden puristimet olivat oiva apu. Olin päättänyt tehdä tämän työvaiheen vaikka väkisin saman päivän aikana ja kun pääsin liimaamista aloittamaan kellon käydessä yhdeksää illalla olivat viimeisen istumen puristimet kierretyt tiukalle kuitenkin vasta seuraavan vuorokauden puolella.

Istuinlevyjen reunalistojen liimaukset kuivumassa mökin lämpimässä.

Gluing the supporting bars to the seats'sides inside the cottage

Takana oli pitkä, mutta tuloksekas työpäivä ja edessä paluuu kaupunkiin huomenna viikon työrupeaman jälkeen. Aamupäivällä ehdin vielä poistaa reunalistojen liimapurskeet nauhahiomakoneella ja sovitella istuinlevyjä paikoilleen. Tässä vaiheessa reunalistojen päät on jätetty vielä pitkiksi ja ne tasataan lopullisen sovituksen yhteydessä.

Reunalistat valmiit istuinlevyissä

Supporting bars have been glued to the sides of the seats

Projekti oli nyt siinä vaiheessa, että kaikki vaativimmat työt oli tehty. Jatkossa toki olisi vielä paljon tehtävää, mutta painopiste siirtyisi jo valmiiden osien paikoilleen asentamiseen, viimeistelyyn ja siistimiseen, sekä tietenkin sääolosuhteiden salliessa pintakäsittelyihin. Myös riki veneeseen olisi viimeisteltävä.